»Keneltä siis?»
»Tietenkin serkku Briestiltä. Onhan hän ainoa, jonka Berlinissä tunnen lukuunottamatta tätejä, joita et liene käynyt tapaamassa ja jotka ovat aivan liian kateellisia lähettääkseen terveisiään. Etkö ole sinäkin huomannut, että kaikki vanhat tädit ovat kateellisia?»
»Niin, Effi, se on totta. Ja tuon saneessasi sinä olet jälleen vanha Effini. Sinun näet tulee tietää, että se vanha Effi, joka oli vielä ihan lapsen näköinen, oli sekin mieleiseni. Aivan samoin kuin nykyinen armollinen rouva.»
»Niinkö arvelet? Entäpä, jos pitäisi valita jompikumpi…»
»Se on tohtorikysymys, siihen en kajoa. Mutta tuossapa tuo Friedrich teetä. Kuinka olenkaan ikävöinyt tätä hetkeä! Olen sen sanonutkin, serkuiksikin, kun istuimme Dresselissä ja joimme šamppanjamaljat sinun terveydeksesi… Lieneepä korviasi kuumentanut… Ja arvaahan, mitä serkku Briest silloin sanoi?»
»Varmaankin jotakin typerää. Se hänelle luonnistuu.»
»Tuo on kaikkein mustinta kiittämättömyyttä, mitä olen ikäpäivinäni joutunut kuulemaan. 'Me juomme Effin, kauniin serkkuni maljan, sanoi hän. 'Tiedättekö, Innstetten, että mieluimmin haastaisin teidät ja ampuisin kuoliaaksi? Effi näet on enkeli, ja te olette minulta riistänyt sen enkelin'. Tuota sanoessaan hän näytti niin vakavalta ja alakuloiselta, että olisi melkein voinut uskoa hänen olevan tosissaan.»
»Sen mielialan tunnen hyvin. Monesko oli kallistumassa?»
»En voi enää sanoa, ja kenties en olisi silloinkaan osannut enää tehdä siitä tiliä. Mutta uskon varmaan, että asia oli hänelle ihan vakava. Ja ehkäpä olisi ollut niin oikeinkin. Etkö usko, että olisit voinut elää hänen kanssaan?»
»Voinut elää? Se on vähän, Geert. Mutta melkeinpä tekisi mieleni sanoa, etten olisi voinut elääkään hänen kanssaan.»