Hän ei uskonut merkkeihin ja aavistuksiin, vaan torjui pikemmin kaikki taikauskoiset asiat mielestään. Mutta sittenkään hän ei kyennyt vapautumaan noista kahdesta sanasta, ja Briestin yhä laveasti haastellessa hänestä tuntui kuin tuo pieni tapahtuma olisi sittenkin ollut enemmän kuin pelkkä sattuma.
* * * *
Innstetten, joka oli ottanut vain lyhyen loman, matkusti pois jo seuraavana päivänä luvattuaan kirjoittaa joka päivä. »Niin, sinun pitääkin kirjoittaa», oli Effi sanonut, ja nuo sanat kumpusivat hänen sydämestänsä, sillä hän ei ollut moniin vuosiin tietänyt mitään oivallisempaa kuin esimerkiksi saada oikein paljon syntymäpäiväkirjeitä. Kaikkien täytyi kirjoittaa hänelle sellaisena päivänä. Kirjeisiin sirotellut lausumat, kuten »Gertrud ja Klara pyytävät minua lähettämään sinulle parhaat onnittelut», olivat ankarasti kielletyt; jos Gertrud ja Klara tahtoivat olla ystävättäriä, niin heidän tuli pitää huolta, että heiltä saapui erikoinen kirje, mieluimmin — Effin syntymäpäivä näet sattui matka-aikaan — vieraalla merkillä varustettu, Sveitsistä tai Karlsbadista.
Innstetten kirjoitti tosiaankin lupauksensa mukaan joka päivä, ja hänen kirjeittensä vastaanottamisen teki erikoisen mieluisaksi se seikka, että hän odotti vain joka viikko aivan pientä vastauskirjelmää. Se saapuikin, joka kerta täynnä suloisen mitättömiä ja viehättäviä asioita. Vakavampia seikkoja pohti rouva von Briest vävynsä kanssa — häiden viettämistä, kapioita ja taloudenjärjestelyä koskevia kysymyksiä. Innstettenillä, joka oli ollut jo kolme vuotta virassaan, oli asumuksessaan Kessinissä säädynmukainen, joskaan ei loistelias kalusto, joten oli syytä kirjeenvaihdon avulla ottaa selkoa siitä, mitä oli olemassa, jottei tullut hankituksi mitään tarpeetonta. Vihdoin, kun rouva von Briestillä oli kaikista näistä asioista riittävä selvyys, päätettiin, että äidin ja tyttären piti matkustaa Berliniin hankkimaan trousseauta prinsessa Effille, kuten Briest asian ilmaisi. Effi iloitsi ennakolta kovin. Berlinissä-olostaan, sitäkin enemmän, kun isä oli suostunut siihen, että he asettuisivat asumaan Hotel du Nordiin. »Kulungit voitiin vähentää myötäjäisistä; olihan Innstettenillä ilmankin kaikki, mitä tarvittiin.» Effi — aivan toisin kuin hänen äitinsä, joka oli kerta kaikkiaan kieltänyt esittämästä sellaisia poikamaisia piloja — oli ilomielin suostunut isän ajatukseen, ollenkaan huolehtimatta siitä, oliko tarkoitus vakava vai leikkisä, ja hänen mieltänsä askarrutti ajatus, millaisen vaikutuksen he molemmat, äiti ja tytär, tulisivat aikaansaamaan ilmaantuessaan yhteiseen päivällispöytään, paljoa enemmän kuin Spinn ja Mencke, Goschenhofer ja muut liikkeet, joita oli muistiin merkitty. Ja näitä hänen hilpeitä kuvittelujansa vastasi tosiaankin hänen käyttäytymisensä, kun suuri Berlinin viikko tosiaankin saapui. Aleksanterinrykmenttiin kuuluva serkku Briest, erinomaisen iloinen nuori luutnantti, joka tilasi »Lentäviä lehtiä» ja merkitsi muistiin parhaat sukkeluudet, asettui kaikkina virkavapaina hetkinään naisten käytettäväksi, ja niin he istuivat hänen kerallaan Kranzlerin kulmaikkunan luona tai soveliaana aikana Café Bauerissakin ja ajoivat iltapuolella eläintarhaan nähdäkseen siellä giraffeja, joista serkku Briest, nimeltään Dagobert, mielellään sanoi: »Ne ovat aatelisten vanhojenpiikojen näköisiä». Kaikki päivät kuluivat ohjelmanmukaisesti, ja kolmantena tai neljäntenä päivänä he menivät, kuten päätetty oli. Kansalliseen taulukokoelmaan, koska Dagobert halusi näyttää serkulleen »Autuaitten saaren». »Serkku-neiti on tosin aikeissa mennä naimisiin, mutta saattaahan sentään olla hyvä, että hän oppii jo ennakolta tuntemaan 'Autuaitten saaret'.» Täti kopahdutti häntä viuhkallaan, mutta iskua säesteli niin armollinen katse, ettei serkku Dagobertillä ollut mitään syytä muuttaa puheensävyä. Ne olivat autuaita päiviä kaikille kolmelle, ei suinkaan vähimmin herra serkulle, joka osasi ihmeen hyvin mairitella ja nopeasti sovittaa pieniä erimielisyyksiä. Sellaisista äidin ja tyttären välisistä erimielisyyksistä ei ollutkaan puutetta, mutta ne eivät onneksi ilmaantuneet ostoksia tehtäessä. Effi oli yhtä tyytyväinen, jos ostettiin kuusi tai kolme tusinaa joitakin esineitä, ja kun kotimatkalla puhuttiin vastikään ostettujen tavaroiden hinnasta, niin häneltä menivät säännöllisesti summat sekaisin. Rouva von Briest, joka muuten oli varsin kriitillinen, omaan lapseensakin nähden, ei ainoastaan suhtautunut kevyesti tuohon puuttuvaan mielenkiintoon, vaan havaitsi siinä jonkinlaista etuisuuttakin. »Kaikki nämä asiat», ajatteli hän, »eivät Effille paljoa merkitse. Effi on vaatimaton; hän elää mielikuvissaan ja unelmissaan, ja kun prinssi Friedrich Karlin korkea puoliso ajaa ohi ja tervehtii ystävällisesti vaunuistaan, niin tuo on Effistä merkittävämpi asia kuin kokonainen arkku täynnä palttinaa.»
Tuo kaikki olikin oikein, mutta vain puolittain. Kaikenlaisten enemmän tai vähemmän jokapäiväisten esineiden omistamisesta Effi ei paljoa välittänyt, mutta kun hän kulki äitinsä keralla Unter den Linden-katua edestakaisin ja kun he kaikkein kauneimmat näyteikkunat tarkastettuaan astuivat Demuthin myymälään suorittaakseen ostoksia heti häiden jälkeen tehtäväksi suunniteltua Italian-matkaa varten, niin Effin todellinen luonne tuli ilmi. Vain kaikkein hienoin miellytti häntä, ja ellei hän voinut saada kaikkein parasta, hän jäi mieluummin vaille lähinnäparasta, koska sellainen toisarvoinen esine ei hänelle enää mitään merkinnyt. Niin, hän voi jäädä vaille, ja hänen äitinsä oli aivan oikeassa otaksuessaan, että sellaiseen käytökseen sisältyi jonkinlaista vaatimattomuutta; mutta jos oli poikkeuksellisesti jotakin välttämättä hankittava, niin sen täytyi olla jotakin aivan erikoista. Ja sikäli hän oli vaatelias.
NELJÄS LUKU.
Serkku Dagobert oli asemalla, kun naiset lähtivät paluumatkalle Hohen-Cremmeniin. Päivät olivat olleet onnelliset, ennen kaikkea myöskin siinä suhteessa, ettei ollut tarvinnut kärsiä epämukavien ja melkein epäsäädynmukaisten sukulaisten vuoksi. »Täti Therese», oli Effi sanonut heti perille saavuttua, »ei saa tällä kertaa tietää meidän täällä olostamme. Ei käy päinsä, että hän tulee tänne hotelliin. Joko Hotel du Nord tahi täti Therese; yhteen ne eivät sovi.» Äiti oli vihdoin selittänyt suostuvansa, olipa vielä suudellut lemmikkinsä otsaa yksimielisyyden merkiksi.
Serkku Dagobertin laita tietenkin oli aivan toisin. Hänellä oli ensinnäkin kaartinryhti, ja sitäpaitsi hän oli sen omituisen hyvätuulisuuden nojalla, joka oli Aleksanterin-upseereissa melkein perinnäinen, osannut alun pitäen innostaa ja ilahduttaa sekä äitiä että tytärtä, ja tämä hyvä mieliala kesti viimeiseen asti. »Dagobert», sanoi Effi vielä hyvästellessään, »sinä siis tulet hääaattoani viettämään, ja tietenkin saattue mukanasi. Esitysten jälkeen (mutta muista, ettei kaupunginlähetti kelpaa enempää kuin sadinkauppiaskaan) on tanssiaiset. Ja sinun tulee ottaa huomioon, että ensimmäiset suuret tanssiaiseni kenties ovat viimeisenikin. Vähempää kuin kuusi kumppania — tietenkin parhaita tanssijoita — ei oteta vastaan. Voitte palata varhaisella junalla.» Serkku lupasi, ja niin erottiin.
Puolenpäivän aikaan molemmat naiset saapuivat rautatieasemalle, josta ajoivat puolessa tunnissa Hohen-Cremmeniin. Briest oli erittäin iloinen, kun vaimo ja tytär olivat jälleen kotona, ja esitti kysymyksen toisensa jälkeen, enimmälti huolimatta odottaa niihin vastausta. Sensijaan hän esitti laveasti omia elämyksiään. »Te puhuitte minulle äsken Kansallisgalleriasta ja 'Autuaitten saaresta', mutta meilläpä on täällä, teidän poissaollessanne, ollut samantapaista: pehtorimme Pink ja puutarhurin vaimo. Minun täytyi tietenkin erottaa Pink; tein sen muuten vastahakoisesti. On ylen ikävää, että sellaisia asioita sattuu enimmäkseen elonkorjuun aikana. Ja Pink oli muuten erinomaisen kunnollinen mies, joskin valitettavasti täällä väärässä paikassa. Mutta jätetään se juttu; Wilke käy jo levottomaksi.»
Aterian aikana Briest kuunteli paremmin; hän oli mielissään serkun kanssa vallinneesta hyvästä sovusta, mutta vähemmän tyytyväinen täti Thereseen kohdistuneeseen käytökseen. Huomasi kuitenkin selvästi, että hän paheksumisestaan huolimatta oikeastaan iloitsi asiasta; pieni kepponen näet oli aivan hänen makunsa mukainen, ja täti Therese oli tosiaankin naurettava olento. Briest kohotti lasinsa ja kilisti vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Myöhemminkin, kun aterian jälkeen levitettiin hänen nähtäväkseen ja arvosteltavakseen eräitä kauneimpia ostoksia, hän osoitti melkoista harrastusta, jota vielä kesti, tai joka ei ainakaan kokonaan herpoutunut, kun hän loi silmäyksen laskuihin. »Hieman kallista, tai sanokaamme oikeammin erittäin kallista; mutta mitäpä tuosta. Kaikki on niin kuosikasta, tekisipä mieleni sanoa elähdyttävää, että jos lahjoitat minulle jouluna tuollaisen matkalaukun tai -peiton, niin olenpa varma, että mekin olemme pääsiäisenä Roomassa ja suoritamme kahdeksantoista vuoden kuluttua häämatkamme. Mitä arvelet, Luise? Pyritäänkö jäljessä? Myöhään tulevat, mutta tulevat kumminkin!»