Rouva von Briest liikahdutti kättänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa »Parantumaton» ja jätti hänet muuten oman häpeäntuntonsa valtoihin, joka ei kuitenkaan ollut suuri.
* * * * *
Elokuu oli lopussa, hääpäivä (lokakuun 3:s) lähestyi, ja herraskartanossa samoinkuin pappilassa ja koulussakin varustauduttiin viettämään häiden aattoiltaa. Jahnke oli Fritz Reuter-innostukselleen uskollisena keksinyt jotakin erikoisen »mielevää». Berthan ja Herthan näet piti esiintyä Lininginä ja Mininginä, tietenkin alasaksaa puhuen, Huldan tuli esittää Heilbronnin Käthcheniä syreenikohtauksessa, ja husaariluutnantti Engelbrechtin Wetter von Strahlia. Niemeyer, joka voi nimittää itseään aatteen isäksi, oli rientänyt runoelemaan Innstetteniin ja Effiin viittailevan sovitelman. Hän oli itse teokseensa tyytyväinen, ja kuuli ensimmäisen esityksen jälkeen paljon ystävällistä kaikilta läsnäolijoilta, valtaherraansa ja vanhaa ystäväänsä Briestiä lukuunottamatta, joka Kleistin ja Niemeyerin yhteistyön tulosta kuunneltuaan esitti vilkkaita vastalauseita, joskaan ei kirjallisista syistä. »Korkea herra ja yhä uudelleen korkea herra — mitä se merkitsee? Se johtaa harhaan, vääntää kaikki vinoon. Innstetten on kieltämättä oivallinen ihmisyksilö, lujaluonteinen ja terävä, mutta Briestit — suo anteeksi berliniläinen lauseparteni, Luise — eivät hekään ole huonoista vanhemmista. Me olemme kerta kaikkiaan historiallinen suku, salli minun lisätä Jumalan kiitos, ja Innstettenit eivät ole; Innstettenit ovat vain vanhaa aatelia, alkuaatelia, olkoon menneeksi, mutta mitä merkitsee alkuaateli? Minä en tahdo, että joku Briest tai ainakin joku kummailija, jossa jokaisen täytyy havaita Effimme kuvajainen — en tahdo, että joku Briest puhuu välillisesti tai välittömästi lakkaamatta 'korkeasta herrasta'. Silloinhan täytyisi Innstettenin olla vähintään valepukuinen Hohenzoller, onhan niitä sellaisia. Mutta hän ei kuulu heihin, ja niinmuodoin voin vain toistaa, mitä jo sanoin: tilanne vääntyy vinoon.»
Ja tosiaankin: Briest pysytteli joitakin aikoja erikoisen sitkeästi tuossa mielipiteessään. Vasta toisen harjoituksen jälkeen, jossa »Käthchen», jo puolittain esiintymisasussaan, näyttäytyi ruumiinmukaisissa samettiliiveissä, hän — joka ei muutenkaan kitsastellut kiitellessään Huldaa — viehättyi sanomaan, että »Käthchen esiintyi varsin edukseen», ja tämä käänne oli suunnilleen aseidenluovutuksen veroinen tai ainakin johti siihen. Turhaa lienee mainita, että kaikki nämä asiat pidettiin Effiltä salassa. Jos viimeksimainittu olisi ollut uteliaampi, niin asia ei varmaankaan olisi käynyt päinsä, mutta Effi ei ollenkaan halunnut tunkeutua valmistelujen ja suunniteltujen yllätysten salaisuuksiin, sanoihan vain äidilleen erittäin painokkaasti: »Minä voin odottaa». Ja kun äiti tuota epäili, Effi vakuutti uudelleen samaa ja kehoitti äitiä uskomaan. Ja miksipä ei? Olihan se pelkkää teatteria, ja kauniimpi kuin »Tuhkimo», jonka hän oli nähnyt viimeisenä Berlinissä viettämänään iltana, kauniimpi ja runollisempi ei tämä esitys suinkaan voinut olla. Siellä hän olisi tosiaankin halunnut olla mukana näyttelemässä, ellei muuten, niin liituamassa naurettavan koulukodin-opettajan selkäpuolta. »Ja kuinka ihastuttava olikaan viimeisessä näytöksessä 'Tuhkimon herääminen prinsessana' tai ainakin kreivittärenä; tosiaankin, se oli kuin satua.» Siten hän usein puhui, oli useimmiten entistä hillittömämpi ja vihoitteli vain siitä, että ystävättäret alinomaa supattelivat ja näyttivät salakähmäisiltä. »Kunpa he eivät olisi itselleen niin tärkeitä, vaan olisivat olemassa enemmän minua varten. Jälkeenpäin he kuitenkin tikahtuvat paikoilleen, ja minun täytyy olla peloissani heidän tähtensä ja hävetä, että he ovat ystävättäriäni.»
Sellaisia olivat Effin pilkkapuheet, ja ilmeistä oli, ettei hän paljoakaan välittänyt häistä enempää kuin niiden aattojuhlastakaan. Rouva von Briestiä asia ajattelutti, mutta suremaan ei hänkään joutanut, koska Effi hyväenteisesti askarteli verrattain uutteraan tulevaisuudessaan ja kertoi keveän mielikuvituksensa varassa elämästään Kessinissä. Näissä kertoelmissa ilmeni ohimennen ja äidin suureksi huviksi merkillinen Taka-Pommeria koskeva käsitys, joka saattoi olla älykkään tarkoituksellinenkin. Effi näet mielellään käsitti Kessinin puolittain siperialaiseksi paikkakunnaksi, joka ei milloinkaan kunnollisesti vapaudu jäästä ja lumesta.
»Tänään on Goschenhofer lähettänyt viimeisetkin», virkkoi rouva von Briest istuessaan tapansa mukaan Effin keralla kylkirakennuksen kupeella olevan työpöydän ääressä, jota kattavat liinavaatevarastot yhä kasvoivat, tilaa riistävien sanomalehtien määrän yhä vähentyessä. »Toivottavasti sinulta nyt ei puutu mitään, Effi. Mutta jos sinulla on pieniä toiveita, niin sinun tulee ilmaista ne nyt, tänä hetkenä, jos mahdollista. Isä on myynyt rapsia edullisesti ja on harvinaisen hyvällä tuulella.»
»Harvinaisen? Onhan hän aina hyvällä tuulella?»
»Harvinaisen hyvällä tuulella», toisti äiti. »Ja sitä tulee käyttää hyväkseen. Sano siis arkailematta. Berlinissä ollessamme minusta tuntui monet kerrat kuin olisit erikoisesti toivonut saavasi sitä tai tätä.»
»Niin, äiti rakas, mitä sanoisinkaan. Oikeastaanhan minulla on kaikki, mitä tarvitaan, minä tarkoitan, mitä täällä tarvitaan. Mutta koska kerran on määrätty, että minun tulee joutua niin kauas pohjoiseen… huomautan, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, päinvastoin, iloitsen ennakolta, revontulista ja tähtien kirkkaammasta loisteesta… koska kerran on niin määrätty, tahtoisin mielelläni saada turkit.»
»Mutta Effi, lapsukaiseni, tuohan on kaikki selvää hullutusta. Ethän sinä joudu Pietariin tai Arkangeliin.»