»En; mutta sentään sinnepäin…»
»Epäilemättä, sinnepäin, lapseni. Mutta mitä se merkitsee? Kun matkustat täältä Naueniin, olet myöskin matkalla Venäjälle päin. Muuten, jos niin tahdot, saat turkitkin. Mutta sen sanon sinulle ennakolta, että neuvon puolestani sinua ajatuksesta luopumaan. Turkit ovat vanhempia henkilöitä varten; vanha äitisikin on vielä liian nuori niitä varten, ja jos esiinnyt seitsentoistavuotiaana tuhkurin tai näädännahoissa, niin kessiniläiset luulevat sinun olevan menossa naamiohuveihin.»
* * * * *
Tämä keskustelu tapahtui syyskuun toisena päivänä ja olisi luultavasti jatkunut, ellei olisi sattunut olemaan Sedanin-päivä. Mutta nyt sen keskeytti rumpujen ja huilujen pauhina, ja Effi, joka oli jo aikaisemmin kuullut suunnitellusta kulkueesta, mutta oli sen jälleen unohtanut, syöksyi nyt äkkiä pois yhteisen työpöydän luota ja istutuspyörylän ja lammikon ohi kohti pientä kirkkomaan aitaan rakennettua parveketta, jolle johti kuusi kapeata porrasaskelmaa. Tuokiossa hän oli ylhäällä, ja aivan oikein, sielläpä jo saapuikin koko koulunuoriso, Jahnke juhlallisena oikealla sivustalla. Kulkueen etunenässä, kaukana toisista, marssi pieni rummunlyöjä, joka ilmeestä päättäen aikoi taistella uudelleen Sedanin taistelun, Effi heilutti liinaansa, ja tervehditty teki kunniaa kiiltävällä pärrytyspuikollaan.
* * * * *
Viikkoa myöhemmin äiti ja tytär istuivat jälleen vanhassa paikassaan, jälleen työssään askarrellen. Oli ihmeen kaunis päivä; sirossa kukkalavassa aurinkokellon ympärillä seisova heliotrooppi kukki vielä, ja hiljaa leyhyvä ilmanhenki toi mukanaan sen tuoksua.
»Ah, kuinka hyvältä tuntuukaan oloni», sanoi Effi, »hyvältä ja onnelliselta; en voi ajatella taivasta kauniimmaksi. Ja kukapa tietää, onko taivaassa niin kauniita heliotrooppeja.»
»Effi kulta, niin et saa puhua; se on sinussa isääsi, jolle ei mikään ole pyhää ja joka hiljattain sanoi niinkin, että Niemeyer muistuttaa Lotia. Kuulumatonta. Ja mitä tuo oikeastaan tarkoittaa? Ensinnäkään hän ei tiedä, minkänäköinen Lot on ollut, ja toiseksi se on sanomattoman häikäilemätöntä Huldaa kohtaan. Onneksi on Niemeyerillä yksi ainoa tytär, joten koko vertaus oikeastaan luhistuu omaan ajatuksettomuuteensa. Mutta eräässä suhteessa hän on ollut liiankin oikeassa, nimittäin kaikessa, mitä hän on sanonut 'Lotin vaimosta', hyvästä pastorinrouvastamme, joka oli typeryydellään ja häikäilemättömyydellään jälleen tärvellä Sedanin-päivämme. Johtuu muuten mieleeni, että Jahnken kulkiessa ohi kouluineen meidän keskustelumme katkesi — en ainakaan voi otaksua, että silloin mainitsemasi turkit olivat ainoana toiveenasi. Sanohan siis, kultaseni, mitä vielä on sydämelläsi?»
»Ei mitään, äiti.»
»Eikö tosiaankaan?»