»Ei tosiaankaan; aivan totta… Mutta jos sittenkin pitäisi jotakin olla…»
»Annahan kuulua!»
»… niin toivoisin japanilaisen vuodevarjostimen, jossa on mustia ja kultaisia lintuja, kaikilla pitkät kurjen-nokat… Ja sitten kenties vielä punaisen riippulampun makuusuojaamme varten.»
Rouva von Briest ei virkkanut mitään.
»Kas niin, äiti, nyt olet vaiti ja näytät sellaiselta kuin olisin sanonut jotakin erikoisen sopimatonta.»
»Et, Effi, et ole sanonut mitään sopimatonta. Et missään tapauksessa mitään sellaista, mitä et saisi sanoa omalle äidillesi. Tunnenhan sinut. Sinä olet pieni haaveksija, kuvittelet mielelläsi tulevaisuutta, ja mitä värikkäämpiä kuvasi ovat, sitä kauniimmilta ja houkuttelevammilta ne sinusta näyttävät. Huomasin sen erikoisen selvästi, kun ostimme matkalaukkuja. Ja nyt sinä ajattelet kerrassaan ihmeen kauniiksi asiaksi, kun saisit vuodekaihtimen, johon on kirjaeltu kaikenlaisia tarumaisia eläimiä ja johon lankee punaisen riippulampun hämyvalo. Se tuntuu sinusta sadulta, ja sinä tahtoisit olla prinsessa.»
Effi tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä. »Niin, äiti, sellainen minä olen.»
»Niin, sellainen sinä olet. Sen tiedän. Mutta rakas Effi, meidän täytyy olla varovaisia elämässämme, varsinkin meidän naisten. Ja kun nyt tulet Kessiniin, pienelle paikkakunnalle, missä öisin tuskin palaa yhtään lyhtyä, niin sellaisille asioille nauretaan. Ja kunpa ei muuta kuin naurettaisiin. Ne, jotka ovat epäsuopeita, ja sellaisia on aina olemassa, puhuvat huonosta kasvatuksesta, ja monet sanovat vielä pahempaakin.»
»Siis ei mitään japanilaista eikä mitään riippulamppua. Mutta minä tunnustan, että olin ajatellut kaikki erittäin kauniiksi ja runolliseksi, olin nähnyt kaikki punaisessa hohteessa.»
Rouva von Briestin mieli läikkyi. Hän nousi ja suuteli Effiä. »Sinä olet lapsi. Kaunista ja runollista. Ne ovat mielikuvia. Todellisuus on toisenlainen, ja usein on hyvä, jos valon ja himmeän hohtelun sijalla on pelkkä pimeys.»