»Sepä serkunlaista», vakuutti äiti. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan, vaan sanoi: »Kuulehan, Dagobert, sinä olet mitä tahansa, mutta et ihmistuntija. Merkillistä. Te upseerit ette ole hyviä ihmistuntijoita, nuoret kaikkein vähimmin. Te silmäilette aina vain itseänne tai rekryyttejänne, ja ratsumiehillä on vielä ratsunsa. Ne eivät tiedä yhtään mitään.»
»Mutta mistä oletkaan saanut kaiken tuon viisautesi, serkku? Ethän tunne ketään upseereja. Mikäli olen lehdistä lukenut, ovat kessiniläiset kieltäytyneet ottamasta vastaan heitä varten tarkoitettuja husaareja, tapahtuma, joka lienee ainut laatuansa maailmanhistoriassa. Vai tahdotko puhua vanhoista ajoista? Olithan vielä pelkkä lapsi, kun Rathenowin husaarit tulivat luoksenne.»
»Voisin sinulle vastata, että lasten havainnot ovat terävimmät. Mutta enpä huoli, onhan se kaikki pelkkää joutavaa. Tahdon tietää, kuinka on äidin silmien laita.»
Rouva von Briest kertoi nyt, että lääkäri oli selittänyt kivun aiheutuvan veren tunkeutumisesta aivoihin. Siitä johtui silmien huikeneminen. Asia oli korjattava ruokajärjestyksen avulla, oli lakattava nauttimasta olutta, kahvia ja teetä ja käytettävä paikallista suoneniskua, niin tapahtuisi piankin käännös parempaan. »Hän puhui suunnilleen kahdesta viikosta. Mutta tunnenhan minä lääkärien määräykset: kaksi viikkoa merkitsee kuutta viikkoa, ja minä olen täällä varmaan vielä silloinkin, kun Innstetten tulee ja te muutatte uuteen asuntoonne. Ja tunnustanpa suoraan, että se on minulle parasta koko jutussa ja jo ennakolta lohduttaa minua tämän pitkän parannuksellaolon vaikeuksissa. Etsikää vain itsellenne jotakin sievää. Minä olen ajatellut Landgrafen- tai Keithstrassea, jotka ovat hienot, mutta eivät liian kalliit. Teidän näet täytynee rajoittaa menojanne. Innstettenin asema on kunniakas, mutta ei kovin tuottoisa. Ja Briest valittaa hänkin. Hinnat alenevat yhä, ja hän kertoo minulle joka päivä, että hänen on pakko lähteä Hohen-Cremmenistä kerjuupussi olalla, ellei määrätä suojelustulleja. Tiedäthän, että hän mielellään liioittelee. Mutta käyhän nyt käsiksi, Dagobert, ja kerro meille jotakin hupaista, jos käy päinsä. Sairaskertomukset ovat aina ikävystyttäviä, ja rakkaimmatkin ihmiset kuuntelevat vain senvuoksi, etteivät voi olla kuuntelematta. Effi kuuntelee varmaan hänkin mielellään jotakin juttua, pilalehdistä löytämääsi. Mutta Kladderadatsch ei kuulu enää olevan yhtä hyvä kuin ennen.»
»Oh, se on ihan entisellään. Heillä on vielä Strudelwitzit ja
Prudelwitzit, ja niinhän asia sukeutuu ihan itsestään.»
»Minun suosikkejani ovat Karlchen Miessnick ja Wippchen von Bernau.»
»Niin, ne ovatkin parhaat. Mutta Wippchenillä, joka muuten — anteeksi, kaunis serkku — ei ole mikään Kladderadatschin hahmo, Wippchenillä ei ole enää nykyjään tekemistä, kun ei enää käydä sotaa. Valitettavasti. Meikäläinenkin tahtoisi kerran päästä vuorolleen ja vihdoinkin päästä tästä», hän viittasi peukalollaan napinläven ja olkapään välimaalle, »kamalasta tyhjyydestä.»
»Ah, sehän on kaikki pelkkää turhuutta. Kerrohan mieluummin. Mitä siellä nyt loruillaan?»
»Niin, serkku, asia on omalla tolallaan. Se näet ei ole ketä tahansa varten. Nyt on raamatullisten sutkausten vuoro.»
»Raamatullisten sutkausten? Mitä se merkitsee?… Eiväthän Raamattu ja sutkaukset kuulu yhteen.»