»Siitä huolimatta. Uskallanpa taata, ettei täältä Sassnitzista löydy mitään; mutta kauempana rannalla, missä lähin kylä alkaa, — voitte nähdä tuolla rakennusten kiilteleviä kattoja — saattaa jotakin olla.»
»Mikä on kylän nimi?»
»Crampas.»
Effi ei tahtonut uskoa korviansa. »Crampas», toisti hän väkinäisesti. »En ole kuullut sitä nimeä milloinkaan ennen paikannimenä… Ja muuten ei mitään lähiseuduilla?»
»Ei, armollinen rouva. Ei näillä tienoilla. Mutta kauempana pohjoisessa on jälleen kyliä, ja aivan lähellä Stubbenkammeria sijaitsevassa majatalossa teille varmaan voidaan antaa asiasta tietoja. Sellaiset, jotka haluavat mielellään vielä vuokrata, jättävät sinne osoitteitaan.»
Effi iloitsi siitä, että oli ollut yksin keskustelemassa, ja kun hän vähän myöhemmin kertoi asiasta miehelleen jättäen vain mainitsematta Sassnitzin läheisyydessä sijaitsevan kylän nimen, virkkoi Innstetten: »Ellei näillä mailla ole mitään saatavissa, lienee parasta, että otamme vaunut (ne ovat hotelliin saavuttaessa aina suositukseksi) ja muutamme kohta ylemmäksi, Stubbenkammeriin päin. Jokin idyllinen paikka kuusamamajoineen sieltä löytynee, ja ellei löydy, niin onhan aina hotelli käytettävänämme. Eihän toinen oikeastaan ole toistaan kummempi.»
Effi suostui, ja he saapuivat jo puolenpäivän aikaan siihen majataloon, josta Innstetten oli vastikään puhunut, ja tilasivat itselleen välipalan. »Mutta vasta puolen tunnin kuluttua; tahdomme sitä ennen lähteä kävelyretkelle, Hertha-järveä näkemään. Onhan opas saatavissa?»
Kysymykseen vastattiin myöntävästi, ja eräs keski-ikäinen mies saapui kohta matkustajien luo. Hän oli niin tärkeän ja juhlallisen näköinen kuin olisi ollut vähintään apulaispappina vanhaa Hertha-palvontaa suorittamassa.
Korkeiden puiden reunustama järvi sijaitsi aivan lähellä, rannassa kasvoi kaislaa, ja tyynessä tummassa pinnassa ui lukuisia ulpukoita.
»Tämä näyttää tosiaankin sellaiselta», sanoi Effi, »kuin olisi tässä
Herthaa palvottu.»