»Niin, armollinen rouva… Sitä todistavat vielä kivetkin.»
»Mitkä kivet?»
»Uhrikivet.»
Keskustelun siten jatkuessa kaikki kolme astuivat järven puolelta luotisuorasti leikatun sora- ja saviseinämän luo, johon nojasi muutamia sileiksi kiilloitettuja kiviä, kaikissa matala koverrus ja muutamia alaspäin johtavia kouruja.
»Entä mitä nuo tarkoittavat?»
»Jotta se vuotaisi helpommin pois, armollinen rouva.»
»Lähdetään», sanoi Effi, tarttui miehensä käsivarteen ja lähti hänen kanssaan takaisin majataloon, missä nyt tarjottiin aikaisemmin tilattu aamiainen paikassa, josta avautui laaja näköala merelle. Lahdelma lepäsi aurinkoisena heidän edessään, muutamia purjevenheitä lipui pitkin sen pintaa, ja läheisten karien vaiheilla liitelivät lokit. Se oli erittäin kaunista Effinkin mielestä; mutta kun hän sitten silmäili yli välkkyvän pinnan, hän huomasi jälleen etelän puolella sen pitkulaisen kylän kirkkaina hohtelevat katot, jonka nimi oli häntä aamulla kovin säikähdyttänyt.
Vaikka Innstetten ei tietänyt eikä aavistanut, mitä hänen mielessään liikkui, hän kuitenkin huomasi selvästi, että häneltä puuttui iloa ja huvia. »Mieltäni pahoittaa, Effi, ettei asia sinua oikein ilahduta. Sinä et voi unohtaa Hertha-järveä, vielä vähemmän uhrikiviä.»
Effi nyökkäsi. »Olet oikeassa. Ja minun täytyy sinulle tunnustaa, etten ole eläessäni nähnyt mitään, mikä olisi saattanut minut siinä määrin murheelliseksi. Jätetään koko asunnon etsiminen; minä en voi jäädä tänne.»
»Ja eilen se oli sinulla vielä Napolin lahti ja jos jotakin kaunista.»