»Se olisi mieleistäni. Silloin syntyy kilpailua, ja saatpa nähdä, että minussa on vielä voimia.»
»Sen uskon mielelläni vakuuttamattasikin.»
* * * * *
Niin matka sitten tehtiinkin. Juutinmaalla he kulkivat Limfjordia ylöspäin Aggerhuusin linnaan saakka, jossa viipyivät kolme päivää Penzin perheen vieraina, ja palasivat sitten, oleskellen pitempiä ja lyhempiä aikoja Viborgissa, Flensburgissa ja Kielissä, heitä erinomaisesti miellyttävän Hampurin kautta takaisin kotimaahan — ei suoraan Berliniin, Keithstrassen varrelle, vaan aluksi Hohen-Cremmeniin, missä tahtoivat nauttia hyvinansaittua lepoa. Innstetten voi viipyä ainoastaan muutamia päiviä, sillä hänen lomansa oli lopussa, mutta Effi jäi vielä viikoksi luvaten saapua kotiin hääpäivänänsä, lokakuun kolmantena.
Anni oli mainiosti varttunut maa-ilmassa, ja Roswithan suunnitelma, että hän astelisi äitiä vastaan töppösissään, toteutui täydellisesti. Briest osoittautui helläksi isoisäksi; varoitti liiallisesta rakkaudesta ja sitäkin enemmän liiallisesta ankaruudesta ja oli joka suhteessa entisellään. Oikeastaan hänen koko hellyytensä kuitenkin kohdistui Effiin, joka alinomaa askarrutti hänen mieltänsä, enimmälti silloinkin, kun hän oli kahden kesken puolisonsa kanssa.
»Mitä arvelet Effistä?»
»Hellä ja hyvä kuten aina ennenkin. Emme voi kyllin kiittää Jumalaa siitä, että meillä on sellainen tytär. Ja kaikesta erinomaisen kiitollinen ja aina iloinen siitä, että on jälleen meidän suojissamme.»
»Niin», virkkoi Briest, »se hyve on hänessä kehittynyt enemmänkin kuin on minulle mieluista. Hän tuntuu oikeastaan pitävän tätä yhä vielä kotopaikkanansa. Onhan hänellä mies ja lapsi, ja mies on päärly ja lapsi enkeli, mutta siitä huolimatta näyttää kuin Hohen-Cremmen olisi hänelle yhä tärkein asia ja kuin mies ja lapsi eivät merkitsisi paljoa meihin verrattuina. Hän on oivallinen tytär, mutta minun mielestäni liiallisessa määrässä. Se peloittaa minua hieman. Ja onhan se väärinkin Innstetteniä kohtaan. Kuinka oikeastaan on laita?»
»Niin, Briest, mitä tarkoitan?»
»Tarkoitan mitä tarkoitan, ja sinäkin tiedät varsin hyvin mitä. Onko hän onnellinen? Vai onko siinä suhteessa sittenkin jonkinlaista estettä? Alun alkaen minusta tuntui kuin hän, pikemmin kunnioittaisi kuin rakastaisi Innstetteniä. Ja se on nähdäkseni paha juttu. Rakkauskaan ei kestä aina, mutta arvonanto sitäkin vähemmän. Naiset oikeastaan harmittelevat, jos heidän täytyy antaa arvoa jollekin. Aluksi he harmittelevat, sitten ikävystyvät ja vihdoin nauravat.»