Kaksoset olivat keväällä menneet naimisiin. Kummankin mies oli opettaja Genthinin seuduilta, ja suurista kaksoishäistä oli kirjoitettu »Havellandin Uutisiin». Hulda oli Friesackissa hoitelemassa erästä vanhaa perintötätiä, joka muuten, kuten tavallistakin, osoittautui paljoa pitkäikäisemmäksi kuin Niemeyerit olivat otaksuneet. Hulda kirjoitti kuitenkin aina erittäin tyytyväisiä kirjeitä, ei senvuoksi, että olisi ollut todella tyytyväinen (päinvastoin), vaan siitä syystä, ettei tahtonut herättää luuloa, että hänenlaisensa erinomaisen olennon elämä voisi olla muuta kuin erittäin onnellista. Niemeyer, heikko isä, näytti kirjeitä iloisena ja ylpeänä, ja samoin kokonaan tyttäriensä vuoksi elävä Jahnke oli puolestaan ennakolta laskenut, että molemmat nuoret rouvat tulisivat synnyttämään ihan samana päivänä, nimittäin jouluaattona. Effi nauroi herttaisesti ja ilmaisi isoisälle in spe ensinnäkin toivomuksensa päästä molempien lastenlasten kummiksi, mutta jätti sitten perhe-asiat, kertoi »Köbenhavnista» ja Helsingöristä, Limfjordista ja Aggerhuusin linnasta, ja ennen kaikkea Thora von Penzistä, jonka voi kuvailla vain »tyypilliseksi skandinaavialaiseksi»: siniset silmät, pellavainen tukka, ja aina yllä punaiset samettiliivit. Jahnke näytti kerrassaan kirkastuvan tuota kuunnellessaan ja virkkoi kerran toisensa jälkeen: »Niin, sellaisia ne ovat, puhtaita germaaneja, paljoa saksalaisempia kuin saksalaiset.»
Effi tahtoi olla jälleen Berlinissä hääpäivänään, lokakuun kolmantena. Nyt oli edellinen ilta, ja Effi oli vetäytynyt verrattain varhain omaan huoneeseensa, sanoen kokoavansa tavaroitaan ja tahtovansa varustautua lähtemään. Mutta oikeastaan hän vain tahtoi olla yksin; vaikka näet hän mielellään jutteli, oli kuitenkin hetkiä, joina hän kaipasi rauhaa.
Ne yläkerran huoneet, joissa hän asui, olivat puutarhan puolella; pienemmässä, jonka ovi oli raollaan, nukkuivat Roswitha ja Anni, suuremmassa, joka oli hänen itsensä hallussa, hän asteli edestakaisin; alemmat ikkunanpuolikkaat olivat auki, pienet valkoiset uutimet näyttivät tuulenhengessä paisuvan ja vaipuivat sitten vitkalleen tuolin selustalle, kunnes tuli uusi tuulahdus, joka ne jälleen vapautti. Oli, niin valoisa, että sohvan yläpuolella kapeissa kullatuissa kehyksissään riippuvien kuvien nimet voi vaivatta lukea: »Hyökkäys Düppeliä vastaan, vallitus N:o V», ja sen vieressä: »Kuningas Wilhelm ja kreivi Bismarck Lipan kukkulalla». Effi pudisti hymyillen päätänsä. »Kun tulen tänne toiste, pyydän toisia kuvia, sillä tuollaista sotaisuutta en voi sietää.» Sitten hän sulki ikkunan ja istuutui toisen, avoimen luo. Kuinka hyvältä tuntuikaan siinä olo. Kirkontornin vieressä paistoi kuu luoden valoansa aurinkokello-nurmikolle ja heliotrooppilavoihin. Kaikki kimalteli hopeisena, ja varjosarkojen välillä lepäsi valkoisia valojuovia, niin valkoisia kuin olisi siihen levitetty palttinaa valkenemaan. Mutta etäämpänä seisoivat korkeat rabarberipensaat, lehdet syksyisen keltaisina, ja Effi johtui pakostakin ajattelemaan vasta hieman kolmatta vuotta sitten elettyä päivää, jona oli leikkinyt Jahnken tyttöjen ja Huldan kanssa. Sitten hän oli vieraan saavuttua noussut penkin viereltä kohoovia portaita, ja tuntia myöhemmin hän oli ollut morsian.
Effi nousi, meni ovelle ja kuunteli; Roswitha nukkui jo, samoin Anni.
Yhtäkkiä, hänen siinä katsellessaan nukkuvaa lasta, hänen mieleensä nousi kaikenlaisia kuvia menneiltä Kessinin ajoilta: piirineuvoksen talo päätyineen ja kuistikkoineen, josta avautui näköala Plantaašiin, ja hän itse istumassa keinutuolissa; sitten tuli Crampas häntä tervehtimään, tuli Roswitha lapsen kanssa, ja hän otti sen, kohotti korkealle ja suuteli sitä.
»Se oli ensimmäinen päivä; siitä se alkoi.» Siten menneitä muistellessaan Effi lähti huoneesta, jossa molemmat nukkuivat, istuutui jälleen avoimen ikkunan luo ja katseli ulos hiljaiseen yöhön.
»Minä en voi siitä vapautua», sanoi hän. »Ja pahin seikka, joka saa itsenikin ymmälle on se…»
Samassa alkoi tornikello lyödä, ja Effi luki lyönnit.
»Kymmenen… Huomenna tähän aikaan olen Berlinissä. Ja me puhumme siitä, että on hääpäivämme, ja hän puhuu minulle ystävällisesti, ehkäpä hellästikin. Ja minä istun siinä kuunnellen, ja sieluani rasittaa syyllisyys.»
Hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti eteensä vaieten.