»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se on sielussani. Mutta rasittaako se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista — pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi… häpeä. Minä häpeän. Mutta samoinkuin minulta puuttuu oikea katumus, samoin oikea häpeäntunnekin. Minä häpeän vain iänikuista petosta ja kavaluutta; ylpeytenäni on aina ollut, etten voi valehdella ja ettei minun tarvitse valehdella. Valehteleminen on kovin alhaista, mutta nyt minun on sittenkin täytynyt valehdella, hänelle ja kaikille, suurissa ja pienissä asioissa. Rummschüttel on sen huomannut, on kohauttanut hartioitaan ja ajatellut minusta, mitä lieneekään ajatellut, ei missään tapauksessa kaikkein parasta. Niin, minua kiduttaa pelko ja lisäksi valheellisen pelini aiheuttama häpeä. Mutta syyllisyyteni ei herätä minussa häpeäntunnetta, ei ainakaan kunnollisesti tai ei riittävästi, ja se seikka, ettei minussa sitä tunnetta ole, minut kerrassaan tuhoaa. Jos kaikki naiset ovat sellaisia, niin asia on kamala, ja elleivät ole, kuten toivon, niin silloin on minun laitani huonosti; sielussani on jotakin epäjärjestyksessä, minusta puuttuu oikea tunne. Ja sen sanoi minulle kerran vanha Niemeyer hyvinä päivinäni, kun olin vielä melkein lapsi: oikea tunne, sanoi hän, on tärkein asia, ja jos se ihmisessä on, hänelle voi tapahtua kaikkein pahintakin, ja ellei sitä hänessä ole, hän on ikuisessa vaarassa, ja se, mitä paholaiseksi nimitetään, saa hänet varmasti valtoihinsa. Jumalan laupeuden nimessä, onko niin laitani?» Hän laski päänsä käsivartensa varaan ja itki katkerasti.
Jälleen siitä suoristautuessaan hän oli tyynempi ja katseli taas ulos puutarhaan. Kaikki oli ihan hiljaista, ja vieno, vaisu ääni, kuin kaukainen sateen humina, kuului plataaneista.
Niin kului hetki. Kylätieltä kuului hälinää: vanha yövartija Kulicke siellä huusi yön tunteja, ja hänen vihdoin vaiettuaan kuului kaukaa junan rämy sen kulkiessa Hohen-Cremmenin ohi puolen peninkulman etäisyydessä. Sitten häly jälleen heikkeni, häipyi vihdoin olemattomiin, vain kuutamo lepäsi yhä nurmella, ja plataaneista humisi yhä kuin hiljainen sade.
Mutta se oli vain öisen tuulenhengen humua.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Seuraavana iltana Effi oli jälleen Berlinissä. Innstetten oli häntä vastaanottamassa asemalla, mukanaan Rollo, joka juoksi vierellä heidän ajaessaan jutellen läpi Eläintarhan.
»Minä jo ajattelin, ettet pitäisi sanaasi.»
»Mitä ajatteletkaan, Geert, pidänhän toki sanani, sehän on ensimmäinen asia.»
»Älä sano niin. Poikkeukseton sanassaan pysyminen merkitsee erittäin paljoa. Ja toisinaan ihminen ei sitä voikaan. Muistelehan vain. Minä odotin sinua silloin, kun olit täällä asuntoa vuokraamassa, mutta Effiä ei vain kuulunut.»
»Niin, se oli toista.»