Hän ei voinut sanoa »olin sairas», ja Innstetten ei siitä välittänyt. Hänen päänsä oli täynnä toisia ajatuksia, jotka koskivat hänen virkaansa ja yhteiskunnallista asemaansa. »Oikeastaan, Effi, meidän elämämme Berlinissä alkaa vasta nyt. Kun saavuimme tänne huhtikuussa, oli seurallinen kausi loppumassa; tuskin vielä ehdimme käydä esittäytymässä, ja Wüllersdorf, ainoa henkilö, johon olimme lähemmin tutustuneet — niin, hän on valitettavasti vanha nuorimies. Kesäkuusta alkaen sitten kaikki vaipuu horrokseen, ja alaslasketut kaihtimet julistavat jo sadan askelen päästä 'Kaikki tiessään'; samantekevää, onko tuo totta vai ei… Niin, mitä olikaan vielä jäljellä? Sopi toisinaan jutella serkku Briestin kanssa, toisinaan aterioida Hillerissä, mutta eihän se ole varsinaista Berlinin elämää. Nyt olen merkinnyt muistiin kaikkien niiden neuvosten nimet, jotka ovat vielä kyllin liikkuvaisia kelvatakseen seuraelämään. Me pidämme puolestamme mekin siitä huolta, otamme vieraita vastaan, ja kun sitten saapuu talvi, niin koko ministeristössä pitää sanottaman: 'Niin, kaikkein rakastettavin rouva nykyisten rouviemme joukossa on rouva von Innstetten'.»
»Ah, Innstetten, en sinua ollenkaan tunne; sinähän puhut kuin liehittelijä.»
»Onhan hääpäivämme, ja niinmuodoin sinun täytyy suvaita jotakin minun puoleltani.»
* * * * *
Innstetten aikoi vakavasti aloittaa piirineuvoksen virassa viettämänsä hiljaisen elämän jälkeen toisen, seurallisen kauden sekä oman itsensä että vielä enemmän Effin vuoksi; mutta aluksi aie oli vain puutteellisesti toteutettavissa, oikea aika ei ollut vielä tullut, ja paras, mitä uusi elämän vaihe heille lähinnä tarjosi, oli nyt samoinkuin edellisenkin puolen vuoden kuluessa kotoista elämää. Wüllersdorf kävi usein talossa, samoin serkku Briest, ja kun he olivat vieraina, lähetettiin kutsumaan Gizickejä, nuorta avioparia, joka asui heidän yläpuolellaan. Gizicki itse oli ylioikeuden neuvos, hänen älykäs virkeä puolisonsa syntyjään neiti von Schmettau. Toisinaan oli musiikkia, yritettiinpä lyhyt aika pelata whistiäkin, mutta luovuttiin siitä aivan pian, koska havaittiin juttelu miellyttävämmäksi. Gizickit olivat eläneet aina näihin aikoihin asti eräässä Ylä-Schlesian kaupungissa, ja Wüllersdorf oli, tosin jo monta vuotta sitten, asustanut erinäisissä Posenin pikkukaupungeissa ja toisteli yhtä ponnekkaasti kuin mielelläänkin niihin kohdistuvia pilkkarunoja. Kukaan ei iloinnut niistä enemmän kuin Effi, ja siten saatiin aihetta kertoa runsaat määrät pikkukaupunkien juttuja. Kessin Gieshüblereineen ja Trippelleineen, ylimetsänhoitaja Ring ja Sidonie Grasenabb tulivat nekin silloin puheeksi, ja Innstetten haasteli hyvällä tuulella ollessaan mitä keveimmin. »Niin», sanoi hän, »kelpo Kessinämme! Täytyypä myöntää, että se oikeastaan oli rikas kaikenlaisista hahmoista, ylinnä Crampas, majuri Crampas, täysi keikari ja puoli Barbarossaa, johon vaimoni kovin kiintyi, en tiedä, olisiko sanottava käsitettävästi vai käsittämättömästi…» — »Sanokaamme käsitettävästi», virkkoi Wüllersdorf, »sillä otaksun, että hän oli huvitoimikunnan puheenjohtaja ja esiintyi näytelmissä rakastajien ja maailmanmiesten osissa. Ehkäpä enemmänkin, hän oli kenties tenori.» Innstetten vahvisti oikeaksi nuo otaksumat, ja Effi koki hänkin nauraen yhtyä leikinlaskuun, joka kuitenkin onnistui hänelle vain vaivoin, ja kun vieraat sitten poistuivat ja Innstetten vetäytyi omaan huoneeseensa tutkiakseen vielä joukon asiakirjoja, Effi tunsi mieltään kiusaavan vanhojen muistojen, ja hänestä tuntui kuin olisi jokin varjo liikkunut hänen vaiheillansa.
Sellaista ahdistusta ilmeni myöhemminkin. Mutta se esiintyi sentään harvemmin ja heikompana mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, kun ottaa huomioon, millaiseksi hänen elämänsä muodostui. Se hellyys, joka tuli hänen osakseen Innstettenin, mutta myöskin etäisempien henkilöiden taholta, eikä suinkaan vähimmin se melkein rakastava ystävyys, jota hänelle osoitti ministerin rouva, itsekin vielä nuori henkilö — kaikki tuo ainakin lievitti menneiden päivien aiheuttamia suruja ja pelkoja, ja kun oli tullut seuraava vuosi ja keisarinna oli valinnut »rouva salaneuvoksettaren» hovinaistensa joukkoon ja vanha keisari Wilhelm oli hovitanssiaisissa lausunut armollisia, suopeita sanoja kauniille nuorelle naiselle, josta sanoi jo kuulleensa, niin kaikki entinen karisi vähitellen pois. Se oli ollut joskus olemassa, mutta kauan, kauan sitten, ikäänkuin jossakin toisessa tähdessä, ja kaikki hajosi kuin sumukuvaksi ja muuttui unennäöksi.
Hohen-Cremmenin haltijat tulivat toisinaan vierailemaan ja iloitsivat lasten onnesta. Anni kasvoi ja varttui — »kauniiksi kuin isoäiti», sanoi vanha Briest — ja jos kirkkaalla taivaalla oli vielä pilvenhäivää, niin se oli siinä, että nyt täytyi melkein varmaan otaksua Pikku-Annin jäävän ainoaksi lapseksi, joten Innstettenit (ei näet ollut olemassa samannimisiäkään) luultavasti olivat nyt sukupuuttoon kuolemassa. Briest, joka käsitteli toisten sukujen säilymistä kevyesti, koska oikeastaan uskoi ainoastaan Briestien säilymiseen, laski toisinaan asiasta leikkiä sanoen: »Niin, Innstetten, jos tätä jatkuu, niin Anni joutunee aikoinaan jollekin pankkiirille (toivottavasti kristitylle, jos sellaisia on vielä olemassa), ja hänen majesteettinsa, ottaen huomioon Innstettenien vanhan vapaaherrallisen suvun, käskee mainita Annin haute finance-lapset Gothan kalenterissa, tai, mikä vähemmän tärkeätä, sallii heidän elää edelleen Preussin historiassa.» Näihin huomautuksiin Innstetten aina vastasi hieman hämillään ollen, rouva von Briest olkapäitään kohauttaen ja Effi hilpein mielin. Vaikka näet hän ylpeilikin aateluudestaan, koski tuo ylpeys ainoastaan häntä itseään, ja hieno, maailmaakokenut ja ennen kaikkea erittäin rikas pankkiiri ei olisi suinkaan rikkonut niitä toivelmia, joita hän kohdisti tulevaan vävyynsä.
Niin, Effi, kuten nuoret viehättävät rouvat yleensä, suhtautui perillisiä koskevaan kysymykseen keveästi; mutta kun sitten oli ehtinyt kulua varsin pitkä aika — he olivat jo seitsemättä vuotta uusissa oloissaan — kysyttiin vihdoin rouva von Briestin välityksellä neuvoa vanhalta Rummschütteliltä, jolla oli joltinenkin maine gynekologina. Rummschüttel määräsi Effin lähtemään Schwalbachiin. Mutta kun Effiä oli viime talvesta lähtien vaivannut katarrikin, olipa pari kertaa keuhkojakin kuunneltu, niin Rummschüttel päätti vihdoin: »Siis aluksi Schwalbachiin, armollinen rouva, sanokaamme kolmeksi viikoksi, ja sitten yhtä pitkäksi ajaksi Emsiin. Emsissä voi herra salaneuvoskin olla mukana. Kaikkiaan siis kolmen viikon erossaolo. Enempää en voi tehdä hyväksenne, parahin Innstetten.»
Niin asia päätettiin, ja Effin oli määrä matkustaa erään salaneuvoksetar Zwickerin keralla, »ollakseen hänen suojanansa», kuten Briest sanoi. Hän ei ollutkaan varsin väärässä, sillä rouva Zwicker, joka tosin oli jo viidennelläkymmenellä, tarvitsi suojaa paljoa enemmän kuin Effi. Innstetten, jolla oli sijaisena jälleen paljon tekemistä, valitti, ettei hän, Schwalbachista puhumattakaan, luultavasti voisi saapua yhdessä viettämään Emsin päiviä. Kesäkuun 24 päivä, juhannuspäivä, määrättiin lähtöä varten, ja Roswitha auttoi armollista rouvaa matkatavaroiden kokoamisessa ja liinavaatteiden muistiin merkitsemisessä. Effi oli yhä vielä Roswithaan kiintynyt, kuten ennenkin, sillä olihan Roswitha ainoa henkilö, jonka kanssa hän voi vapaasti keskustella kaikista menneistä asioista, Kessinistä ja Crampasista, kiinalaisesta ja kapteeni Thomsenin sisarentyttärestä.
»Kuulehan, Roswitha, sinä olet oikeastaan katolinen; etkö mene milloinkaan ripille?»