»En.»
»Miksi et?»
»Aikaisemmin menin. Mutta en ole kumminkaan asiaa oikein kertonut.»
»Se on kovin väärin. Siten menetellen se ei tietenkään voi auttaa.»
»Ah, armollinen rouva, kotikylässäni menettelivät kaikki niin. Olipa sellaisiakin, jotka vain nauraa hykersivät.»
»Etkö ole milloinkaan joutunut kokemaan, millainen onni on, kun jokin mieltä painanut asia voidaan vierittää pois?»
»En, armollinen rouva. Tosin pelkäsin, kun isäni hyökkäsi minua kohti hehkuva rauta kädessään; niin, silloin pelkäsin kovin, mutta enempää siinä ei ollutkaan.»
»Etkö pelännyt Jumalaa?»
»En oikein, armollinen rouva. Kun ihminen pelkää isäänsä niinkuin minä olen pelännyt, niin hän ei pelkää kovin Jumalaa. Minä olen aina ajatellut, että Jumala on hyvä ja auttaa minua vaivaista.»
Effi hymyili, katkaisi keskustelun ja piti aivan luonnollisena, että
Roswitha rukka puhui niinkuin puhui. Hän sanoi kuitenkin: »Tiedätkö,
Roswitha, meidän täytyy vielä kerran puhua asiasta vakavasti, kunhan
palaan. Olihan se oikeastaan suuri synti.»