»Se lapsen asia, ja että se on nälkään nääntynyt? Niin, armollinen rouva, aivan varmasti. Mutta enhän sitä minä… toisethan ne… Ja sitäpaitsi siitä on jo pitkä aika.»

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Effi oli nyt poissa jo kolmatta viikkoa ja kirjoitti iloisia, melkeinpä vallattomiakin kirjeitä, varsinkin saavuttuaan Emsiin, missä sanoi olevansa sentään ihmisten, t.s. miesten joukossa — Schwalbachissa oli heitä näkynyt vain vahingossa. Salaneuvoksetar Zwicker, hänen matkakumppaninsa, tosin oli mitä ehdottomimmin väittänyt, ettei sellainen lisä ollenkaan kuulunut parannuksellaoloon, mutta hänen kasvojensa ilme oli vakuuttanut suunnilleen päinvastaista. Zwicker oli viehättävä, hieman vapaakäytöksinen, luultavasti sitä ja tätä maailmassa kokenut, mutta erittäin hupainen, ja Effin mielestä häneltä voi erittäin paljon oppia; Effi ei ollut viidestäkolmatta ikävuodestaan huolimatta tuntenut itseään milloinkaan siinä määrin lapseksi kuin tähän rouvaan tutustuttuaan. Sitäpaitsi hän oli erittäin perehtynyt kirjallisuuteen, vieraiden maidenkin, ja kun Effi oli hiljattain puhunut Nanasta ja kysynyt »oliko se tosiaankin niin kauhea», oli rouva Zwicker vastannut: »Ah, rakas paroonitar, mitä merkitsee kauhea? On olemassa aivan toisenlaisia asioita.» »Hän tuntui», päätti Effi kirjeensä, »tahtovan tutustuttaa minut noihin 'toisenlaisiin asioihin'. En kumminkaan suostunut, koska tiedän, että sinä arvelet — ja kaiketi aivan oikein — aikamme siveettömyyden johtuvan näistä ja muista samanlaisista seikoista. Helppoa se ei minulle kuitenkaan ollut. Lisäksi tulee vielä, että Ems sijaitsee kattilamaisessa laaksossa. Kuumuus rasittaa meitä täällä sanomattomasti.»

Innstetten oli lukenut tämän viime kirjeen kahtalaisin tuntein, jossakin määrin iloisena, mutta myöskin hieman harmistuneena. Zwicker ei ollut oikea nainen Effiä varten, joka luonnostaan taipui ajautumaan vasempaan; mutta hän ei huolinut mitään asiasta kirjoittaa, ensinnäkin, koska ei tahtonut pilata hänen mielialaansa, mutta sitäkin enemmän siitä syystä, että arvasi sen hyödyttömäksi. Samalla hän hartaasti odotti vaimoaan palaavaksi ja valitteli virkaansa, joka ei ainoastaan vaatinut olemaan aina paikalla, vaan nyt, kaikkien ministeristöneuvosten joko ollessa lomalla tai lomalle pyrkiessä, teki kaksinkertaisen työajan välttämättömäksi.

Niin, Innstetten olisi mielellään keskeyttänyt alinomaisen työnsä ja yksin-olonsa, ja samanlaiset tunteet vallitsivat keittiössäkin, missä Anni oppituntien päätyttyä mieluimmin aikaansa vietti, mikä olikin varsin luonnollista, koska Roswitha ja Johanna rakastivat nuorta neitiä samoinkuin ennen ja olivat keskenäänkin mitä parhaissa suhteissa. Tämä molempien tyttöjen välinen ystävyys oli perheen tuttavien mieluisena puheenaiheena, ja ylioikeuden neuvos Gizicki saattoi sanoa Wüllersdorfille: »Siitä jälleen näkee, kuinka tosi on vanha viisas lause, jonka mukaan lihavien henkilöiden seura on ihmiselle otollisin, Caesar oli todellinen ihmistuntija ja tiesi, että sellaisia asioita kuin elämän mukavuutta ja seurallisuutta voidaan löytää ainoastaan siitä, missä on pyylevyyttä.» Viimeksimainittu määre oli tosiaankin sovellettavissa molempiin tyttöihin, se vain erona, että Roswithasta puhuttaessa olisi sopinut käyttää vieläkin voimallisempaa sanaa, Johanna sitävastoin ei oikeastaan ollut ylen lihava, vaan nimenomaan pyöreä ja pyylevä ja katseli hänelle varsin hyvin sopivin voittajanilmein sinisillä silmillään normaalipovensa ylitse. Ryhdikkyyttä ja sopivaisuutta noudatellen hän eleli siinä korkeassa tunnossa, että oli hienon perheen palvelijana, ja Roswithaan kohdistuva paremmuudentunto oli hänessä siinä määrin kehittynyt, että hän vain hymyili nähdessään Roswithaa toisinaan pidettävän parempana. Sellainen menettely, jos se oli etusijalle-asettamiseksi katsottava, oli armollisen rouvan pieniin rakastettaviin omituisuuksiin kuuluva ja sen voi hyvinkin suoda kelpo Roswithalle, joka kertoi iänikuista kertomustansa »isästä ja hehkuvasta raudasta». »Kunhan ihminen pitää itseään parempana, niin sellaista ei voi sattua», ajatteli Johanna, ajatustaan kumminkaan julki lausumatta. Yhteinen elämä oli tosiaankin mieluisaa ja ystävällistä. Mutta erikoisesti edisti rauhaa ja hyvää sopua se seikka, että molemmat palvelijattaret olivat jakaneet keskenään Annin hoidon ja melkeinpä kasvatuksenkin. Roswitha piti huolta runollisesta puolesta, satujen ja tarinoiden kertomisesta, Johanna taas hyvään käytökseen totuttamisesta, ja jako oli vakaantunut siinä määrin, ettei pätevyyskiistoja liene ilmennyt. Annin luonne tuli siinä suhteessa avuksi; hän näet taipui nimenomaisesti korostamaan armollista neitiä, ja siinä suhteessa hän ei olisi voinut saada parempaa opettajaa kuin Johanna.

Molemmat tytöt olivat siis Annin silmissä yhdenarvoiset. Mutta näinä päivinä, Effiä odoteltaessa, Roswitha oli jälleen hieman etukynnessä, koska koko vastaanottotoimitus oli nimenomaan hänelle kuuluvana jätetty hänen asiakseen. Vastaanottajaiset jakautuivat kahteen osaan; ensimmäisen muodostivat köynnökset ja seppele, toisen runonlausunta. Seppele ja köynnökset eivät lopultakaan aiheuttaneet mitään erikoisia vaikeuksia, — vaikka olikin joitakin aikoja epäröity, pitikö valita kirjainkoristeeksi »TT» vaiko »Ev.l» — lemmikeistä muodostettu »T(erve) T(uloa)» oli saanut etusijan. Sitä suuremman pulman näytti muodostavan runokysymys, joka olisi kenties jäänyt kerrassaan ratkaisemattakin, ellei Roswitha olisi rohjennut käydä portaissa oikeudenistunnosta palaavaa oikeusneuvosta vastaan ja urheasti esittää hänelle »värssyjä» koskevaa suunnitelmaansa. Gizicki, joka oli erittäin laatuisa herra, oli heti luvannut, ja jo samana ehtoopuolena oli hänen keittäjättärensä tuonut vaaditut säkeet, jotka tietenkin opeteltiin ulkoa vielä samana iltana ja joutuivat sen ohella esteettisen kritiikin esineiksi. Sitä seikkaa, että runossa tehostettiin puuttuneen »äidin ja puolisonkin», Johanna ei aluksi pitänyt mitenkään mahdottomana; mutta lähemmin asiaa tarkastaen hän kuitenkin huomasi siihen voivan sisältyä jotakin pahennusta herättävää ja sanoi, että hän itse »äitinä ja puolisona» siitä varmaan loukkaantuisi. Anni, jota tuo huomautus hieman säikytti, lupasi viedä runon seuraavana päivänä opettajattarensa nähtäväksi. Palatessaan hän ilmoitti opettajattaren katsoneen »äidin ja puolison» täysin luvalliseksi, mutta sitä enemmän moittineen säettä »Roswithan, Johannan on naurussa suu». Siihen Roswitha vastasi, että neiti on tyhmä hanhi ja että siitä näki, mihin liiallinen oppi johtaa.

* * * * *

Tytöt ja Anni olivat näin keskustelleet eräänä keskiviikkona, ja moitittua säettä koskeva kiista oli laantunut. Seuraavana aamuna — Effiltä saapuvaksi odotetun kirjeen piti tarkemmin ilmoittaa luultavasti seuraavan viikon loppupuolella sijaitseva tulopäivä — Innstetten meni ministeristöön. Nyt oli puolipäivä, koulutunnit olivat lopussa, ja Anni, joka asteli kanavan puolelta kohti Keithstrassea, koululaukku selässään, tapasi Roswithan asunnon edustalla.

»Koetetaanpa», sanoi Anni, »kumpi ehtii ennen portaita ylös.» Roswitha ei halunnut suostua sellaiseen kilpajuoksuun, mutta Anni alkoi kiitää edellä, kompastui ylös ehdittyään ja kaatui niin onnettomasti, että iski otsansa lähellä portaita olevaan rautaiseen pyyhkimeen. Veri vuoti virtanaan. Vaivalloisesti jäljessä puuhkuttava Roswitha tempasi nyt kellon nauhaa, ja kun Johanna oli kantanut sisään hieman säikähtyneen lapsen, neuvoteltiin, mitä oli tehtävä. »Lähetetään hakemaan lääkäriä… lähetetään hakemaan armollista herraa… portinvartijan Lene on varmaa jo palannut koulusta.» Mutta kaikista noista aikeista luovuttiin, koska ne vaativat liian paljon aikaa; oli tehtävä jotakin heti, ja niin sijoitettiin lapsi sohvaan ja aljettiin valella haavaa kylmällä vedellä. Kaikki kävikin niin hyvin, että voitiin rauhoittua. »Nyt sidomme haavan», virkkoi vihdoin Roswitha. »Täytyyhän täällä jossakin vielä olla se pitkä side, jonka armollinen rouva leikkasi viime talvena, nyrjähdytettyään jalkansa jäällä…» »Epäilemättä», vahvisti Johanna, »mutta mistä siteen nyt otamme?… Oikein, jopa muistan, se on ompelupöydän laatikossa. Se lienee lukossa, mutta eihän sellainen lukko mitään; haehan taltta, Roswitha, niin murramme kannen auki.» He ponnistivat tosiaankin kannen auki ja alkoivat etsiä laatikoista, yltä ja alta; mutta kokoonkäärittyä sidettä ei tahtonut löytyä. »Minä tiedän aivan varmaan sen nähneeni», sanoi Roswitha, ja hänen siinä etsiessään edelleen puolittain harmistuneena, lensi kaikki, mitä hänen käsiinsä sattui, leveälle ikkunalaudalle: ompelukojeita, neulatyynyjä, lanka- ja silkkirullia, pieniä kuivuneita orvokkikimppuja, kortteja, paperilippuja ja vihdoin pieni käärö kirjeitä, jotka olivat olleet ihan laatikon pohjalla, punaisella silkkinauhalla sidottuina. Mutta jalkasidettä ei vieläkään löytynyt.

Samassa astui huoneeseen Innstetten.