»Niin, naurakaahan vain. Olen huomannut sen jo aikoja sitten. Teissä on jotakin sellaista. Onni vain, ettei armollinen herramme sellaista ollenkaan huomaa… Rouva parka, rouva parka.»
Johanna tahtoi välttämättä saada rauhan syntymään. »Älkää panko pahaksenne, Roswitha Te olette jälleen vimmanne vallassa; mutta minä tiedän, että se vaivaa kaikkia maalta tulleita.»
»Saattaapa niin olla.»
»Minä vien nyt kirjeet ja katsahdan, onko portinvartija ehkä jo saanut toisen lehden. Jos oikein ymmärsin, on Lene jo lähetetty sitä noutamaan. Ja täytyyhän siinä olla enemmän luettavaa; tämä on melkein sama kuin ei mitään.»
KOLMASKYMMENES LUKU.
Effi ja salaneuvoksetar Zwicker olivat olleet melkein kolme viikkoa Emsissä. He asuivat erään soman pienen huvilan alakerrassa. Heidän asuinhuoneittensa välisessä yhteisessä salissa, josta avautui näköala puutarhaan, oli palisanderiflyygeli, jolla Effi soitti toisinaan sonaatin, rouva Zwicker toisinaan valssin; viimeksimainittu oli aivan epämusikaalinen ja rajoittui pääasiallisesti ihastelemaan Niemannia Tannhäuserin osan esittäjänä.
Oli ihana aamu; pienessä puutarhassa visersivät linnut ja viereisestä talosta, jossa oli »lokaali», kuului varhaisesta hetkestä huolimatta jo biljardipallojen kopsahtelu. Naiset eivät olleet nauttineet aamuistaan salissa, vaan parin jalan korkuisella ulkopengermällä, josta kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan, ulkokaihdin oli vedetty ylös, jotta he voisivat esteettömästi nauttia raikkaasta ilmasta, ja Effi ja salaneuvoksetar tekivät verrattain uutterasti käsityötänsä. Vain silloin tällöin vaihdettiin jokin sana.
»Minä en käsitä», sanoi Effi, »minkätähden en ole saanut kirjettä neljään päivään; hän kirjoittaa muuten joka päivä. Lieneekö Anni sairas? Tai hän itse?»
Rouva Zwicker hymyili. »Saatte varmaan pian kuulla, rakas ystävä, että hän on aivan terve, aivan terve.»
Noiden sanojen sävy vaikutti Effiin epämiellyttävästi, ja hän näytti aikovan vastata, mutta samassa astui salista pengermälle, aamiaispöytää korjaamaan, Bonnin tienoilta kotoisin oleva palvelijatar, joka oli nuoruudestaan saakka tottunut vertailemaan moninaisia elämän ilmiöitä Bonnin ylioppilaihin ja Bonnin husaareihin. Hänen nimensä oli Afra.