»Niin», sanoi Roswitha. »Ja tuon nyt lukevat ihmiset ja parjaavat rakasta rouva parkaani. Ja majuri rukka on nyt kuollut.»
»Niin, Roswitha, mitä oikeastaan ajattelette? Eikö hänen pidä olla kuollut? Vai pitäisikö mieluummin armollisen herramme olla vainaja?»
»Ei, Johanna, armollisen herramme pitää hänenkin elää, kaikkien pitää elää. Minä en kannata kuoliaaksi ampumista enkä voi edes kuunnella pyssynpauketta. Mutta ajatelkaahan, Johanna, siitähän on jo pitkä, puoli iäisyyttä, ja kirjeet, jotka minusta heti näyttivät omituisilta — niissä oli punainen nauha ympärillä, pariin kolmeen kertaan kiedottuna ja solmittuna, ilman ruusuketta — nehän näyttivät jo ihan keltaisilta, niin pitkä siitä on. Mehän olemme olleet täällä jo yli kuusi vuotta, ja kuinka voikaan sellaisten vanhojen juttujen vuoksi…»
»Ah, Roswitha, te puhutte niinkuin ymmärrätte. Ja tarkoin katsoen on syy teidän. Kirjeistähän se johtuu. Minkätähden tulittekaan talttoinenne ja mursitte pöydän auki. Eihän sellaista saa milloinkaan tehdä; ei saa murtaa lukkoa, jonka toinen on sulkenut.»
»Mutta Johanna, teette tosiaankin liian pahoin sanoessanne minulle noin vasten kasvoja. Tiedättehän hyvinkin, että olette itse syypää, että syöksyitte keittiöön kuin hupsu ja sanoitte minulle, että ompelupöytä oli avattava, koska siellä on haavanside. Sitten tulin minä ja toin taltan, ja nyt olen muka minä syyllinen. Onpa totisesti…»
»Sitä en tahtonut väittää, Roswitha. Mutta ette saa tulla sanomaan: majuri parka. Mitä merkitsee majuri parka! Koko majuri parka ei kelvannut kerrassa mihinkään; mies, joka lakkaamatta vääntelee sellaisia punervia viiksiänsä, ei kelpaa mihinkään, vaan saa aikaan pelkkää vahinkoa. Kun on aina palvellut hienoissa perheissä… mutta sitä teissä ei ole, Roswitha, se teistä juuri puuttuu… silloin tietää, mikä sopii ja on kunniaksi, ja tietää, että jos sellaista kerran sattuu, niin ei muu auta; tulee se, mitä nimitetään haasteeksi, ja toinen ammutaan kuoliaaksi.»
»Tiedänhän tuon minäkin; en ole sellainen tolvana, jollaiseksi tahdotte minut aina tehdä. Mutta kun on kulunut jo niin pitkä aika…»
»Niin, Roswitha, tuo teidän 'jo niin pitkä aika' se juuri osoittaa, ettette ymmärrä asiasta yhtään mitään. Te kerrotte aina vanhaa tarinaanne isästänne, joka tulee tulisine rautoineen teitä kohti, ja joka kerta, kun pistän hehkuvaa pulttia silitysrautaan, joudun pakostakin ajattelemaan isäänne, näen aina, kuinka hän aikoo teidät tappaa sen lapsen tähden, joka nyt on kuollut. Niin, Roswitha, siitä te puhutte aina, puuttuu vain, että kerrotte jutun Annillekin, ja kun Anni ripille pääsee, hän varmaan saa sen kuulla, kukaties jo samana päivänä; ja se suututtaa minua, että olette sellaisissa asioissa mukana ollut, ja olihan isänne vain kylän seppä, joka kengitti hevosia tai raudoitti rattaita, ja nyt te tulette ja vaaditte, että armollisen herran tulee tyytyä kaikkeen vain siitä syystä, että siitä on jo pitkä aika. Mitä merkitsee pitkä aika? Kuusi vuotta ei ole mikään pitkä aika. Ja armollinen rouvamme — joka ei kumminkaan enää tule takaisin, armollinen herra sanoi minulle vastikään — armollinen rouvamme täyttää vasta kuusikolmatta, ja elokuussa on hänen syntymäpäivänsä, ja te puhutte pitkistä ajoista. Ja jos hän olisikin kuudenneljättä, minä sanon teille, että kuudenneljättä iällä vasta pitääkin oikein pitää silmänsä auki, ja jos armollinen herra ei olisi mitään tehnyt, niin ylhäiset olisivat hänet 'leikanneet'. Mutta sitä sanaa te ette tunne, Roswitha siitä te ette tiedä mitään.»
»En, siitä en tiedä enkä tahdokaan tietää; mutta sen tiedän, Johanna, että te olette rakastunut armolliseen herraan.»
Johanna alkoi väkinäisesti nauraa.