Rouva Zwicker hymyili. »Harvoinpa kuulee nuoren rouvan niin innostuneesti puhuvan sisäkkönsä kauniista vaaleista hiuksista. Ja vielä niiden runsaudestakin! Tiedättekö, se tuntuu minusta kerrassaan liikuttavalta. Oikeastaanhan joutuu palvelijattaria valitessaan alinomaa pulaan. Kauniita niiden pitää olla, koska loukkaa kaikkia vieraita, ainakin miespuolisia, jos näkevät oviaukkoon ilmestyvän pitkän hongankolistajan, harmaapintaisen ja mustareunaisen, ja on sula onni, että käytävät yleensä ovat pimeät. Mutta jos taas pitää liian suurta lukua sellaisesta edustuksesta ja niinsanotusta ensimmäisestä vaikutelmasta ja jos vielä lahjoittaa sellaiselle henkilölle toisen valkoisen koruesiliinan toisensa jälkeen, niin ihmisellä ei oikeastaan ole enää rauhallista hetkeä, ja ellei ole liian itserakas ja liiaksi itseensäluottava, joutuu itseltään kysymään, eikö ole tarpeen jonkinlainen remeduuri. 'Remeduuri' näet oli Zwickerin lempisana, ja sillä hän minua usein ikävystytti; mutta totta kyllä, että kaikilla salaneuvoksilla on sellaisia lempisanoja.»
Effi kuunteli varsin sekavin tuntein. Jos salaneuvoksetar olisi ollut vähänkin toisenlainen, niin tuo kaikki olisi voinut olla varsin viehättävää, mutta kun hän kerran oli sellainen kuin oli, ei Effiä erikoisesti miellyttänyt se, mikä kenties muuten olisi häntä kerrassaan ilahduttanut.
»Olette aivan oikeassa, rakas ystävä, mitä salaneuvoksiin tulee. Innstetten on hänkin omaksunut sellaisia lauseparsia, mutta nauraa aina, kun häntä senvuoksi silmäilen, ja pyytää jälkeenpäin anteeksi virallisia lausumiansa. Mutta teidän arvoisa puolisonne oli varmaan palvellut kauemmin ja oli yleensäkin vanhempi…»
»Hieman», virkkoi salaneuvoksetar kärkevästi ja torjuvasti.
»Ja kaiken kaikkiaan minä en voi oikein käsittää kaikkia niitä pelkoja, joista puhutte. Onhan se, mitä hyviksi tavoiksi nimitetään, yhä vielä voima…»
»Niinkö luulette?»
»… Enkä voi varsinkaan ajatella, että juuri teidän osaksenne olisi tullut sellaisten huolten ja pelkojen kokeminen. Teissä on — anteeksi, että tässä ihan avoimesti asian mainitsen — juuri sitä, mitä miehet mainitsevat viehätyksen nimellä; te olette hilpeä, huvittava, ja ellei olisi epähienoa, tahtoisin nämä teidän etunne huomioonottaen teiltä kysyä, perustuuko se mitä äsken sanoitte, kaikenlaisiin tuskallisiin omiin kokemuksiin.»
»Tuskallisiin?» virkkoi rouva Zwicker. »Ah, rakas armollinen rouva, tuskallinen on liian korkea sana, siinäkin tapauksessa, että ihminen kenties on eläessään kokenut monenlaista. Tuskallinen on suoraan sanoen liikaa, aivan liikaa. Ja onhan ihmisessä sitäpaitsi omat apukeinonsa ja vastavoimansa. Ette saa suhtautua sellaiseen liian traagillisesti.»
»En voi luoda itselleni mitään oikeata käsitystä siitä, mitä suvaitsette vihjailla. Tosin ei ole laita niin, etten tiedä, mitä synti on, sen tiedän minäkin; mutta onhan sentään eroa, jos ihminen sattuu joutumaan kaikenlaisiin huonoihin ajatuksiin tai jos sellaiset asiat muodostuvat ihmiselle puolittaiseksi tai kokonaiseksi elämäntottumukseksi. Ja vielä omassa kodissa…»
»Siitä en tahdo puhua, en tahdo suoraan niin sanoa, vaikka avoimesti tunnustaakseni olen tai — kuten minun nyt on sanottava; asiat näet ovat kaukana menneisyydessä — olin siinäkin suhteessa täynnä epäluuloja. Mutta onhan tilaisuutta ulkopuolellakin. Oletteko kuullut huviretkistä?»