»Epäilemättä. Ja olisinpa mielissäni, jos Innstetten sellaista enemmän harrastaisi…»
»Harkitkaa asiaa, rakas ystäväni. Zwicker oli aina Saatwinkelissä. Voin teille vain sanoa, että aina, kun tuon nimen kuulen, sydäntäni vieläkin kouristaa. Mitä ovat yleensäkin kaikki huvipaikat vanhan rakkaan Berlinimme lähistöllä! Minä näet rakastan sittenkin Berliniä. Mutta jo pelkät kysymykseen tulevien paikkakuntien nimet sisältävät kokonaisen maailman huolta ja pelontuskaa. Te hymyilette. Mutta sanokaahan itse, rakas ystävä, mitä voitte odottaa suurelta kaupungilta ja sen siveellisiltä olosuhteilta, kun melkein sen porteilla (Charlottenburgin ja Berlinin välillä näet ei enää ole mitään oikeata eroa) kohtaatte tuskin tuhannen askelen alalla Pichelsbergin, Pichelsdorfin ja Pichelswerderin. Kolminkertainen Pichel on jo liikaa. Voitte etsiä koko maailmasta, mutta mistään muualta ette sellaista löydä.»
Effi nyökkäsi.
»Ja kaikki tämä», jatkoi rouva Zwicker, »tapahtuu tuoreessa puussa Havelin puolella. Tämä kaikki on lännen puolta, missä on kulttuuria ja korkeampaa sivistystä. Mutta lähtekäähän, armollinen rouva, toiselle puolelle, Spreen varrelle. En puhu Treptowista ja Stralausta, ne ovat pieniä asioita, viattomia, mutta jos otatte käsille erikoiskartan, tapaatte ainakin omituisten nimien joukossa, kuten Kiekebusch, Wuhlheide… olisittepa kuullut, kuinka Zwicker sanan lausui… nimiä, jotka ovat luonteeltaan kerrassaan karkeita ja joilla en tahdo korvianne loukata. Mutta ne juuri ovat tietenkin suosituimpia paikkoja. Minä vihaan huviretkiä, jotka kansanmieli kuvittelee vaunuretkiksi isänmaallisine lauluineen, mutta joissa todellisuudessa piilevät yhteiskunnallisen kumouksen idut. Puhuessani 'yhteiskunnallisesta kumouksesta' tarkoitan tietenkin moraalista kumousta, kaikki muu on jo voitettu kanta, ja jo Zwicker sanoi minulle viimeisinä päivinänsä: 'Usko minua, Sophie, Saturnus syö lapsensa'. Ja vaikka Zwicker saattoikin olla monella muotoa puutteellinen, minun on kuitenkin tunnustaminen, että hän oli filosofinen pää ja tajusi luontoperäisen vaiston nojalla historiallista kehitystä… Mutta nytpä huomaan, että rakas rouva von Innstetten, joka yleensä on kovin kohtelias, kuuntelee enää vain puolella korvalla, mikä onkin luonnollista, kun ottaa huomioon, että postinkuljettaja on ilmaantunut näkyviin. Nyt hänen sydämensä rientää sinne ja ottaa ennakolta kirjeestä rakkaat sanat… No, Böselager, mitä tuottekaan?»
Puhuteltu oli sillävälin astunut pöydän luo ja latoi siihen tuomisensa: useita sanomalehtiä, kaksi kähertäjän reklaamia ja suuren kirjatun kirjeen rouva paroonitar von Innstettenille, synt. von Briest.
Vastaanottaja merkitsi nimensä, ja postinkuljettaja poistui. Rouva Zwicker silmäili kähertäjien ilmoituksia ja kertoi nauraen hiustenpesun käyneen huokeammaksi.
Effi ei kuunnellut, hän käänteli kädessään kirjettänsä ja arkaili sitä avata, itsekään tietämättä minkätähden. Se oli kirjattu, suljettu kahdella suurella sinetillä, ja kirjekuori oli tavallista jäykempi. Mitä se merkitsi? Postileima »Hohen-Cremmen» ja osoite äidin kirjoittama. Innstetteniltä siis ei ollut vielä viidentenäkään päivänä tullut yhtäkään riviä.
Hän otti helmiäiskahvaiset sakset ja leikkasi kirjeen pitkän sivun hitaasti auki. Ja nyt oli häntä odottamassa uusi yllätys. Kirjeen muodostivat tosiaankin äidin tiheät rivit, mutta arkin sisässä oli leveän paperiliuskan ympäröimiä seteleitä, ja liuskaan oli isän käsialalla merkitty summa. Effi siirsi kirjekuoren kauemmaksi ja alkoi lukea nojaten taaksepäin keinutuolissaan. Mutta pitkälle hän ei päässyt, rivit näyttivät pakenevan, ja hänen kasvonsa valahtivat verettömiksi. Sitten hän kumartui ja alkoi uudelleen lukea.
»Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Huonoja uutisiako?»
Effi nyökkäsi, mutta ei vastannut sen enempää, pyysi vain saada lasin vettä. Juotuaan hän sanoi: »Se menee ohi, parahin salaneuvoksetar, mutta tahtoisin vetäytyä hetkiseksi omaan huoneeseeni… Kunpa voisitte lähettää Afran.»