Hän nousi ja lähti saliin, missä ilmeiseksi mielihyväkseen sai tukea palisanderiflyygelistä. Sen vieritse hän tuli oikealla puolella sijaitsevan huoneensa ovelle, sai sen haeskellen ja haparoiden avatuksi, ehti seinällä olevan vuoteensa luo ja lysähti siihen pyörtyneenä.
YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kului minuutteja. Toinnuttuaan Effi istui ikkunan luona olevalle tuolille ja katseli hiljaiselle kadulle. Kunpa olisi siellä ollut edes melua ja kiistaa; mutta ei, vain auringonpaiste lepäsi kivetyllä tiellä, ja lisäksi aitaristikon ja puiden varjot. Effin valtasi koko voimallansa se tunne, että hän oli yksin maailmassa. Vielä tunti sitten hän oli ollut onnellinen aviopuoliso, kaikkien tuttavien suosikki, ja nyt hän oli hylätty. Hän oli lukenut ainoastaan kirjeen alun, mutta jo siitä oli hänen asemansa riittävästi hänelle selvinnyt. Minne lähteä? Hän ei tietänyt tuohon mitään vastausta, mutta oli kuitenkin täynnä syvää kaipausta päästä pois nykyisestä ympäristöstään, pois tuon salaneuvoksettaren luota, jolle koko asia oli pelkkä »kiintoisa tapaus» ja jonka osanotto, jos sellaista ylimalkaan oli olemassa, ei varmaankaan ollut yhtä suuri kuin hänen uteliaisuutensa.
»Minne lähteä?»
Pöydällä hänen edessään lepäsi kirje, mutta hänellä ei ollut kyllin rohkeutta lukea eteenpäin. Vihdoin hän sanoi: »Mitä vielä pelkään? Voidaanko vielä sanoa sellaista, mitä en ole jo itse itselleni sanonut? Se, jota koko tämä asia koskee, on kuollut, kotiin en voi palata, parin viikon kuluttua julistetaan avioero, ja lapsi jätetään isälle. Luonnollisesti. Minä olen syyllinen, ja syyllinen ei voi lastansa kasvattaa. Ja millä varoilla sen tekisinkään? Itsestäni voinen pitää huolta. Katsonpa, mitä äiti siitä kirjoittaa, millaiseksi hän elämäni ajattelee.»
Tuon sanottuaan hän tarttui jälleen kirjeeseen lukeakseen sen loppuun.
»… Ja sitten tulevaisuutesi, rakas Effi. Sinun täytyy nyt alkaa elää omin neuvoin ja saat luottaa siihen, että sinua avustamme, mikäli ulkonaiset varat ovat kysymyksessä. Sinun on paras elää Berlinissä (suuressa kaupungissa sellaiset asiat häipyvät parhaiten huomaamattomiin), ja sinä tulet kuulumaan siellä niiden monien joukkoon, jotka ovat itse riistäneet itseltään, vapaan ilman ja kirkkaan päivänpaisteen. Sinä tulet elämään yksinäisenä, ja ellet sitä tahdo, sinun on luultavasti pakko laskeutua omaa olopiiriäsi alemmaksi. Se maailma, jossa olet elänyt, tulee olemaan sinulta suljettu. Kaikkein murheellisinta sekä meille että itsellesikin (itsellesikin, mikäli otaksumme sinut tuntevamme), on, että vanhempienkin koti tulee olemaan sinulta suljettu; me emme voi tarjota sinulle mitään hiljaista olopaikkaa Hohen-Cremmenissä, emme mitään suojaa talossamme, koska niinmuodoin olisi suljettava talomme koko maailmalta, ja sitä emme missään tapauksessa tahdo tehdä. Me emme suinkaan ole maailmaan ylenmäärin kiintyneet, eikä eroaminen siitä, mitä 'seurapiiriksi' nimitetään, suinkaan ilmene meille ehdottoman sietämättömänä; ei, ei siitä syystä, vaan yksinkertaisesti senvuoksi, että tahdomme tunnustaa väriä ja kaikkien ihmisten nähden — en voi säästää sinua jättämällä sanan lausumatta — tuomita tekosi, ainoan ja hellästi rakastamamme lapsen menettelyn…»
Effi ei voinut lukea enempää; hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja turhaan taisteluaan sitä vastaan hän vihdoin alkoi ankarasti nyyhkyttää ja itkeä siten keventäen sydäntänsä.
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua kuului koputettavan, ja Effin kehoittaessa astumaan sisään ilmaantui salaneuvoksetar.