»Saanko tulla?»
»Epäilemättä, parahin salaneuvoksetar», sanoi Effi, joka nyt lepäsi sohvassa kevyesti peitettynä ja kädet ristissä. »Olen ihan uupunut ja olen sovittautunut tähän niin hyvin kuin kävi päinsä. Suvainnette ottaa tuolin itsellenne.»
Salaneuvoksetar istuutui niin, että pöytä kukkamaljakkoineen oli hänen ja Effin välissä. Effi ei ilmaissut minkäänlaista hämmentymistä eikä muuttanut ollenkaan asentoansa; kädetkin olivat yhä ristissä. Yhtäkkiä hänestä tuntui aivan yhdentekevältä, mitä tuo rouva ajatteli; hän tahtoi vain päästä pois.
»Olette saanut murheellisen uutisen, rakas, armollisin rouva…»
»Murheellinen on liian lievä sana», sanoi Effi. »Joka tapauksessa on asia kyllin murheellinen tehdäkseen äkkinäisen lopun yhdessäolostamme. Minun täytyy lähteä jo tänään.»
»En tahtoisi olla tungetteleva, mutta koskeeko asia jollakin tavoin
Annia?»
»Ei, se ei koske Annia. Uutiset eivät tulleet Berlinistä, vaan äidiltäni. Hän on huolissaan minun tähteni, ja minä pidän tärkeänä saada huolet hälvenemään tai, ellen siihen kykenisikään, olla ainakin läsnä.»
»Käsitän asian liiankin hyvin, vaikka toisaalta kovin valitan, että minun nyt on vietettävä yksin nämä viimeiset Emsin päivät. Saanko tarjota teille palveluksiani?»
Ennenkuin Effi ehti vastaamaan, astui sisään Afra, joka ilmoitti, että kokoonnuttiin aamiaisaterialle. Hän kertoi kaikkien olevan erittäin kiihtyneessä mielentilassa: keisarin sanottiin todennäköisesti tulevan kolmeksi viikoksi, lopuksi järjestettäisiin suuret kenttäharjoitukset, ja Bonnin husaarien piti heidänkin saapua.
Rouva Zwicker teki heti laskelmiaan, kannattaisiko jäädä niin pitkäksi ajaksi, johtui ehdottomasti myönteiseen päätelmään ja lähti sitten Effin puolesta ilmoittamaan, ettei Effi voinut tulla aamiaispöytään.