Afran aikoessa kohta senjälkeen poistua Effi virkkoi: »Ja sitten, Afra, kun olette vapaa, tulette ehkä neljännestunniksi auttamaan minua tavaroitteni kokoamisessa. Minä matkustan jo tänään seitsemän aikaan lähtevässä junassa.»
»Jo tänään? Ah, armollinen rouva, se on sentään vahinko. Nythän vasta kauniit päivät alkavat.»
Effi hymyili.
* * * * *
Rouva Zwicker, joka toivoi yhä saavansa kuulla kaikenlaista, oli vain vaivoin suostunut olemaan saattelematta »rouva paroonitarta». »Asemalla», oli Effi vakuuttanut, »ihminen on aina hajamielinen, ajattelee väin paikkaansa vaunussa ja matkatavaroitansa; juuri sellaisille henkilöille, joihin on kiintynyt, sanoo mielellään hyvästi jo ennen.» Rouva Zwicker todisti asian oikeaksi, vaikka varsin hyvin oivalsi siinä piilevän verukkeen; hän oli eläessään ehtinyt seisomaan kaikenlaisten ovien takana ja tiesi heti, mikä oli aito asia, mikä ei.
Afra saatteli Effin asemalle ja vaati häneltä varman lupauksen, että hän tulisi jälleen seuraavana kesänä; joka on kerran Emsissä ollut, tulee aina uudelleen, sanoi hän. Bonnia lukuunottamatta oli Ems maailman paras paikka.
Rouva Zwicker oli sillävälin istuutunut kirjoittamaan kirjeitä, ei salissa olevan hieman horjuvaisen rokokopöydän ääreen, vaan ulos pengermälle, saman pöydän luo, jonka ääressä hän oli tuskin kymmenen tuntia aikaisemmin nauttinut aamiaista Effin seurassa.
Hän iloitsi kirjeestään, jonka oli määrä tulla erään Reichenhallissa oleskelevan berliniläisen rouvan osaksi. Nämä molemmat sielut olivat jo aikoja sitten löytäneet toisensa, ja kummankin huippukohtana oli koko miesmaailmaan kohdistuva ankara epäileväisyys; molempien mielestä miehet eivät läheskään täyttäneet niitä vaatimuksia, joita kohtuudenmukaisesti sopi heille asettaa, kaikkein vähimmin niinsanotut »pulskat» miehet. »Ne, jotka eivät hämmingiltään tiedä, minne katsoa, ovat lyhyen alkututkimuksen jälkeen kuitenkin kaikkein parhaat, varsinaiset Don Juanit aiheuttavat joka kerta pettymystä. Mistä se oikeastaan johtuneekaan?» Tällaisia viisaita lausumia nämä ystävättäret keskenään vaihtoivat.
Rouva Zwicker kirjoitti jo toista arkkia ja jatkoi ylen kiitollisen aiheensa käsittelyä — sen nimi oli tietenkin »Effi» — seuraavaan tapaan: »Kaiken kaikkiaan hän oli varsin siedettävä, kohtelias, avomielinen, kuten näytti, vailla kaikkea aatelisen omahyväisyyttä (tai ainakin taitava sitä salaamaan) ja aina harras kuuntelemaan, kun hänelle jotakin mielenkiintoista kertoi, ja minä tietenkin käytin tilaisuutta runsain määrin hyväkseni, kuten ilmankin arvannet. Siis vielä kerran: viehättävä nuori rouva, viidenkolmatta vuoden ikäinen, ei ainakaan paljoa vanhempi. Mutta minä en ole sittenkään vielä koskaan luottanut rauhaan enkä luota vielä nytkään, niin, nyt kenties kaikkein vähimmin. Tänä päivänä sattuneessa kirjejutussa — niin, siinä piilee todellinen tarina. Siitä olen varsin varma. Muuten sattuisi ensi kerran, että erehdyn sellaisessa asiassa. Se seikka, että hän mielellään puhui berliniläisistä muotipapeista ja määritteli kunkin hurskauden määrän, sekä sattumalta esiin vilkahtava Gretchenin-katse, joka vakuutti olevansa kykenemätön minkäänlaista häiriötä aiheuttamaan, — kaikki nuo seikat vakaannuttivat uskoani… Mutta tuossapa tuleekin Aframme, josta luullakseni sinulle jo kirjoitin, sievä tyttö — asettaa pöydälle sanomalehden, jonka sanoo emäntämme lähettäneen minulle; siinä näkyy olevan sinisellä merkitty kohta. Suonet anteeksi, jos ensin luen sen kohdan…»
»Jälkikirjoitus. Sanomalehti oli varsin mielenkiintoinen ja tuli kuin kutsuttuna. Leikkaan sinisellä merkityn kohdan irti ja liitän sen kirjeeni mukaan. Siitä näet, etten ole erehtynyt. Kuka lieneekään tuo Crampas? Uskomatonta — kirjoittaa ensin itse kirjeitä ja sitten vielä säilyttelee toisen kirjoittamia! Mitä virkaa onkaan uuneilla ja liesillä? Tämän kaksintaisteluhullutuksen vielä vallitessa ei missään tapauksessa saa niin menetellä; jonkin tulevan sukupolven voitaneen sallia tyydyttää kirjeenkirjoittamishimoansa, koska se kenties silloin on jo vaaraton. Mutta nykyjään me emme ole vielä läheskään niin pitkällä. Muuten olen täynnä nuoreen paroonittareen kohdistuvaa säälintunnetta ja löydän auttamattoman itserakkauteni vuoksi ainoan lohdutukseni siitä, etten ole asiaa väärin arvostellut. Ja eihän tapaus ollut niinkään jokapäiväinen. Heikompi diagnostikko olisi kenties sentään antanut pettää itseään. Aina sinun Sophie.»