KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kolme vuotta oli kulunut, ja Effi oli asunut melkein yhtä pitkän ajan Königgrätzerstrassen varrella, Askanin torin ja Hallen portin välillä sijaitsevassa pienessä asunnossa, jonka muodostivat kaksi huonetta ja niiden takana sijaitseva keittiö palvelijattarensuojineen, kaikki mahdollisimman keskinkertaista ja jokapäiväistä. Mutta asunto oli sittenkin erikoisen sievä ja miellytti jokaista, eniten kenties vanhaa salaneuvos Rummschütteliä, joka silloin tällöin kävi katsomassa. Hän oli jo kauan sitten suonut nuorelle rouva-rukalle anteeksi aikoinaan sattuneen reumatismi- ja neuralgiakomedian, vieläpä kaiken muunkin, mitä oli myöhemmin tapahtunut — jos hän yleensäkään katsoi asian mitään anteeksiantamista kaipaavan. Rummschüttel näet tunsi aivan toisenlaisiakin asioita. Hänen ikänsä lähenteli nyt jo kahdeksaakymmentä, mutta kun Effi, joka oli viime aikoina kääntynyt sangen sairaalloiseksi, lähetti hänelle kirjeen pyytäen käymään luonansa, hän saapui jo seuraavana aamupäivänä eikä tahtonut kuullakaan anteeksipyyntöjä siitä, että asunto sijaitsi niin korkealla. »Ei mitään anteeksipyyntöjä, parahin armollinen rouva; ensinnäkin se kuuluu virkaani, ja toiseksi olen iloinen, melkeinpä ylpeäkin kyetessäni vielä varsin hyvin nousemaan kolmanteen kerrokseen. Ellen pelkäisi olevani teille vaivaksi ja rasitukseksi — tulenhan näet lääkärinä enkä luonnonystävänä tai maisemainihailijana — tulisin kaiketi useamminkin vain nähdäkseni teidät ja istuutuakseni muutamaksi minuutiksi ikkunanne luo. Luulenpa, ettette anna näköalalle riittävää arvoa.»
»Annan toki», virkkoi Effi; mutta Rummschüttel ei sallinut itseään häiritä, vaan jatkoi: »Armollinen rouva, suvaitkaa tulla tänne, vain hetkiseksi, tai sallikaa, että vien teidät ikkunan luo. Kerrassaan suurenmoista jälleen tänään. Katsokaahan noita eri ratavalleja, kolme, ei, kokonaista neljä, ja kuinka junat lakkaamatta liukuvat niitä pitkin… nyt häviää jälleen eräs juna puuryhmän taakse. Tosiaankin suurenmoista. Ja kuinka aurinko valaiseekaan savupilviä! Ellei Matteuksen kirkkomaa olisi kohta takana, se olisi ihanteellinen näköala.»
»Minä katselen mielelläni kirkkomaita.»
»Niin, te voitte niin sanoa. Mutta meikäläinen! Meikäläinen johtuu auttamattomasti kysymään, eikö siellä voisi levätä muutamia vähemmän. Muuten, armollinen rouva, olen teihin tyytyväinen ja valitan vain, ettette tahdo kuulla puhuttavankaan Emsistä; Ems tekisi ihmeitä teidän katarri…»
Effi ei virkkanut mitään.
»Ems tekisi ihmeitä. Mutta koska ette halua sinne lähteä (ja minä ymmärrän asian), juokaa terveysvettä täällä. Kolmessa minuutissa ehditte Prinssi Albrechtin puutarhaan, ja jos puuttuvatkin soittoesitykset, upeat puvut ja kaikki oikean terveyslähdepaikan huvitukset, niin onhan itse terveysvesi sentään pääasia.»
Effi oli suostuvainen, ja Rummschüttel otti hattunsa ja keppinsä. Mutta sitten hän astui vielä kerran ikkunan luo. »Olen kuullut, että aikovat järjestää Kreuzbergin rinteen pengermiksi. Jumala kaupunginhallitusta siunatkoon; kun tuo paljas kallion kylki alkaa vihertää… Kerrassaan viehättävä asunto. Voisin teitä melkein kadehtia… Ja mitä olenkaan aikonut teille sanoa jo aikoja sitten, armollinen rouva, te kirjoitatte minulle aina ylen ystävällisesti. Kukapa ei siitä iloitsisi? Mutta onhan siitä teille joka kerta vaivaa… Lähettäkää yksinkertaisesti Roswitha.»
Effi kiitti häntä, ja niin he erosivat.
* * * * *