»Lähettäkää Roswitha…» oli Rummschüttel sanonut. Oliko siis Roswitha Effin luona? Oliko hän Königgrätzer- eikä Keithstrassen varrella? Epäilemättä, ja oli ollut jo kauan, aivan yhtä kauan kuin Effi oli siellä asunut. Jo kolme päivää ennen sinne muuttamista Roswitha oli ilmaantunut armollisen rouvansa luo, ja se oli ollut suuri päivä molemmille, niin suuri, että sitä täytyy muistella nyt vielä jälkeenpäin.
Vanhempien luopumuskirjeen saavuttua Effi oli matkustanut iltajunassa Emsistä Berliniin, missä hän ei heti etsinyt itselleen omaa asuntoa, vaan jäi aluksi erääseen täyshoitolaan. Hänen valintansa olikin onnistunut kohtalaisen hyvin. Täyshoitolaa johtavat rouvashenkilöt olivat sivistynyttä, huomaavaista väkeä ja olivat aikoja sitten oppineet hillitsemään uteliaisuutensa. Heidän läheisyydessään liikkui niin paljon ihmisiä, että olisi ollut aivan liian vaivalloista pyrkiä jokaisen yksityisen salaisuuksiin perehtymään. Sellaiset pyrkimykset olisivat vain olleet liiketoimen esteenä. Effi, jonka muistissa vielä oli rouva Zwickerin katseiden toimeenpanema ristikuulustelu, oli erittäin tyytyväinen huomatessaan rouvien hillityn käyttäytymisen; mutta kahden viikon kuluttua hän kuitenkin selvästi havaitsi, ettei täällä vallitseva yleinen ilmakehä, fyysillinen enempää kuin moraalinenkaan, ollut helposti siedettävissä. Pöydässä istui enimmälti seitsemän henkeä, nimittäin Effiä ja toista johtajatarta lukuunottamatta (toinen hoiti talouspuolta) kaksi korkeakoulussa käyvää englantilaista neitiä, eräs saksilainen aatelisnainen, erittäin kaunis galizialainen juutalaisnainen, jonka varsinaisesta toiminnasta ei kellään ollut selkoa, ja Pommerin Polzinista kotoisin oleva kanttorintytär, joka aikoi tulla maalaajaksi. Se oli paha kokoomus, ja eri tahoilla ilmenevät pöyhkeilyt, joissa englantilaiset, kumma kyllä, eivät keikkuneet ehdottomasti ylinnä, vaan taistelivat etusijasta kaikkein ylevimmän maalaajatunteen elähdyttämän polzinittaren kanssa, olivat ikäviä. Siitä huolimatta olisi Effi, joka pysytteli passiivisena, suoriutunut tämän henkisen ilmakehän painostuksesta, ellei lisäksi olisi tullut puhtaasti ruumiillisesti ja ulkonaisesti vaikuttava täyshoitolailma. Oli kenties kerrassaan mahdotonta saada selville sen varsinaista kokoomusta, mutta varsin varmaa oli, että se tukehdutti herkkätuntoista Effiä, joka niinmuodoin huomasi, tämän ulkonaisen syyn vuoksi, aivan pian joutuvansa etsimään uutta asuntoa. Hän löysikin sen verrattain läheltä. Se oli jo aikaisemmin mainittu asunto Königgrätzerstrassen varrella. Hänen oli määrä muuttaa sinne syysneljänneksen alussa, hän oli hankkinut itselleen mitä tarvitsi, ja maksoi viimeisinä syyskuun päivinä täyshoitolasta vapautumisen vaatimat lunnaat.
Eräänä näistä viimeisistä päivistä — hän oli neljännestuntia aikaisemmin vetäytynyt, pois ruokasalista ja oli parhaillaan aikeissa käydä lepäämään suurikukkaisin villakankain verhotulle meriruohosohvalle — hänen ovelleen koputettiin hiljaa.
»Sisään.»
Toinen palvelijatar, sairaalloiselta näyttävä, neljännelläkymmenellä oleva henkilö, joka alinomaa täyshoitolan käytävässä oleskellen kuljetti siellä vallitsevaa usvakehää kaikkialle kurtuissaan, astui sisään ja sanoi: »Armollinen rouva suonee anteeksi, mutta joku haluaa häntä puhutella.»
»Kuka?»
»Eräs naishenkilö.»
»Onko hän maininnut nimensä?»
»On. Roswitha.»
Effi oli tuskin kuullut tuon nimen, kun hän jo karisteli pois horroksensa, hypähti seisaalleen, juoksi käytävään, tarttui Roswithan käsiin ja veti hänet huoneeseensa.