»Roswitha. Sinä. Sepä iloinen asia. Mitä tuotkaan tietonasi? Tietenkin jotakin hyvää. Nuo hyvät vanhat kasvot voivat tuoda vain hyvää mukanaan. Ah, kuinka iloinen olenkaan, voisin sinua suudella; en olisi uskonut voivani olla vielä näin iloinen. Hyvä, kelpo ystäväni, kuinka jakseletkaan sinä? Muistatko vielä ne ajat, jolloin kiinalainen kummitteli? Ne olivat onnellisia aikoja. Minä pidin silloin niitä onnettomina, koska en vielä tuntenut elämän karuutta. Sittemmin olen oppinut tuntemaan. Ah, kummittelu ei ole läheskään pahinta! Tule, kelpo Roswithani, tule, istu luokseni ja kerro minulle… Ah, minua jäytää ankara ikävä. Kuinka Anni voi?»
Roswitha tuskin kykeni puhumaan; hän silmäili ympärilleen omituisessa huoneessa, jonka harmaita ja pölyttyneiltä näyttäviä seiniä kehystivät kapeat kullanväriset listat. Vihdoin hän sentään toipui ja kertoi armollisen herran nyt päässeen pois Glatzista, vanha keisari oli sanonut, että »kuusi viikkoa oli täysi määrä sellaisessa tapauksessa», ja hän, Roswitha, oli odottanut vain armollisen herran palaamista, koska Annista oli pidettävä huolta. Johanna tosin oli siisti henkilö, mutta vielä liian nuori, ajatteli liian paljon itseään, ja Jumala tiesi mitä kaikkea hänen päässään liikkuikaan. Mutta nyt, kun armollinen herra voi jälleen pitää kaikkea silmällä ja järjestyksessä, hän, Roswitha, oli tahtonut lähteä kerran katsomaan, kuinka voi armollinen rouva…
»Teit oikein, Roswitha…»
… Oli tahtonut käydä näkemässä, puuttuiko armolliselta rouvalta jotakin ja tarvitsiko hän ehkä häntä, Roswithaa, joka siinä tapauksessa tahtoi heti jäädä hänen luoksensa, auttaa häntä ja pitää huolta siitä, että armollinen rouva jälleen voisi hyvin.
Effi oli nojautunut sohvankulmaukseen ja sulkenut silmänsä. Mutta yhtäkkiä hän kohottautui ja virkkoi: »Niin, Roswitha, se, mitä sanoit, on jotakin, siinä on ajatusta. Tiedätkö, minä en jää tänne täyshoitolaan, olen vuokrannut itselleni huoneiston ja hankkinut tarvittavan kaluston ja kolmen päivän kuluttua muutan sinne. Ja kun tulisin sinne ja voisin sinulle sanoa 'Ei, Roswitha, ei siihen, kaappi on sijoitettava tuohon ja kuvastin tuohon', niin olisihan se jotakin, se miellyttäisi minua hyvinkin. Ja kun koko puuha sitten ehtii meidät uuvuttaa, sanon: 'Kas niin, Roswitha, menehän noutamaan karahvi Münchenin olutta, sillä ihminen, joka on tehnyt työtä, tahtoo juodakin, ja jos voit, tuo vielä jotakin hyvää Habsburger Hofista, voithan kuljettaa astiat myöhemmin takaisin — niin, Roswitha, kun tuota ajattelen, niin kerrassaan tuntuu sydämeni keventyvän. Mutta minun, täytyy kuitenkin sinulta kysyä, oletko asiaa hyvin harkinnut. En tahdo puhua Annista, johon olet kiintynyt, onhan hän kuin oma lapsesi — mutta Annista pidetään kumminkin hyvä huoli, ja onhan Johannakin häneen kiintynyt. Siitä siis ei mitään. Mutta ajattelehan, kuinka kaikki on muuttunut, jos tahdot jälleen tulla luokseni. Minä en ole enää silloiseni; olen nyt vuokrannut aivan pienen huoneiston, ja portinvartija ei varmaankaan pidä suurta väliä sinusta enempää kuin romustakaan. Ja taloutemme tulee olemaan erittäin vähäinen, ateriana aina se, mitä nimitimme torstairuoaksi, koska silloin oli siivouspäivä. Muistatko? Ja muistatko, kuinka kelpo Gieshübler kerran sattui tulemaan juuri parahiksi ja kuinka hän sitten sanoi, ettei ollut vielä milloinkaan syönyt mitään niin 'delikaattia'? Muistat varmaan, hän oli aina kauhean kohtelias, sillä oikeastaan hän oli koko kaupungissa ainoa ihminen, joka ruoasta jotakin ymmärsi. Toiset pitivät kaikkea hyvänä.»
Roswitha iloitsi jokaisesta sanastaja näki jo kaikki parhaassa käynnissä, kunnes Effi jälleen kysyi: »Oletko kaikkea hyvin harkinnut? Olet näet nyt — minun täytyy se sinulle sanoa, vaikka se olikin oma talouteni — olet nyt tullut monen vuoden aikana hemmotelluksi, koska ei milloinkaan säästelty eikä tarvinnut säästellä; mutta nyt minun täytyy olla säästäväinen, koska olen köyhä ja koska ainoina varoinani on se, mitä Hohen-Cremmenistä minulle lähettävät. Vanhempani ovat minulle hyvät, mikäli voivat, mutta he eivät ole rikkaat. Sanohan nyt, mitä arvelet!»
»Minä sanon, että tulen ensi lauantaina laukkuineni, en illalla, vaan heti aamulla, ja olen paikalla, kun huoneiden kuntoon järjestäminen alkaa. Voinhan sentään käydä asiaan käsiksi toisin kuin armollinen rouva.»
»Älä huoli niin sanoa, Roswitha. Osaanhan minäkin. Kun täytyy, osaa mitä tahansa.»
»Ja sitten, armollinen rouva, teidän ei tarvitse pelätä minun tähteni, että minä muka ajattelen: 'Tuo ei ole Roswithalle kyllin hyvää'. Roswithalle on kyllin hyvää kaikki se, mitä hänen on jaettava armollisen rouvan kanssa, ja parasta silloin, kun se on murheellista. Niin, minä iloitsen siitä jo kovin ennakolta. Saattepa nähdä, että osaan ja ymmärrän. Ja jos en ymmärtäisikään, niin jo toki oppisin. En näet ole unohtanut, armollinen rouva, kuinka istuin siellä hautausmaalla ypöyksinäni ja ajattelin, että olisi kaiketi parasta, jos lepäisin siinä minäkin samassa rivissä. Kuka tulikaan silloin? Kuka pelasti silloin henkeni? Onhan minulla ollut kärsittävää minullakin. Kun isäni silloin tuli minua päin, kädessä hehkuva rauta…»
»Minä tiedän, Roswitha…»