»Niin, se oli jo kyllin pahaa. Mutta kun sitten istuin hautausmaalla ihan köyhänä ja hylättynä, niin se oli vieläkin pahempaa. Ja silloin tuli armollinen rouva. Ja enpä tahdo tulla autuaaksi, jos sen unohdan.»
Samassa hän nousi ja astui ikkunan luo. »Nähkääs, armollinen rouva, tuo teidän täytyy myöskin nähdä.»
Effikin astui ikkunan ääreen.
Kadun toisella puolen istui Rollo katsellen täyshoitolan ikkunoihin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin muutti Effi Roswithan avustamana Königgrätzerstrassen varrella sijaitsevaan asuntoonsa, joka alun pitäen häntä miellytti. Seuraa tosin puuttui, mutta täyshoitolassa oli ihmisten seura ollut niin vähässä määrin ilahduttavaa, ettei yksinolo käynyt hänelle vaikeaksi, ei ainakaan alkuaikoina. Roswithan kanssa tosin ei käynyt aloittaminen esteettistä keskustelua, eipä edes puhuminen siitä, mitä sanomalehdessä oli luettavana; mutta jos olivat kysymyksessä puhtaasti inhimilliset asiat ja Effi aloitti lauseensa sanoen »Ah, Roswitha, minua jälleen peloittaa», niin tuo uskollinen sielu osasi joka kerta hyvin vastata, antoi aina lohdutusta ja enimmälti neuvoakin.
Jouluun saakka kaikki kävi erinomaisesti; mutta jouluaatto oli jo sangen murheellinen, ja kun ehti uusi vuosi, alkoi Effi painua synkkämieliseksi. Sää ei ollut kylmä, mutta harmaa ja sateinen, ja jos päivät olivat lyhyet, niin illat olivat sitä pitemmät. Mitä tehdä? Effi luki, ompeli, asetteli pasianssia, soitti Chopinia, mutta Notturnot eivät nekään olleet omansa luomaan valoa hänen elämäänsä, ja kun Roswitha toi teetarjottimen, jossa teekupposten ohella oli vielä pari pientä lautasta ja niillä muna sekä pieniksi viipaleiksi leikattu wieniläinen kyljys, sanoi Effi pianoa sulkiessaan: »Käy tänne, Roswitha. Ole seuranani.»
Roswitha tuli. »Jo tiedän, kuinka on laita. Armollinen rouva on jälleen soittanut liian paljon; silloin te olette aina tuonnäköinen, poskissa punaiset täplät. Onhan salaneuvos sen kieltänyt.»
»Ah, Roswitha, salaneuvoksen on helppo kieltää, ja sinun on helppo matkia hänen sanojansa. Mutta mitä tekisinkään? Enhän voi istua koko päivää ikkunassa katsellen vastapäätä olevaa Kristus-kirkkoa. Sunnuntaisin, iltajumalanpalveluksen aikana, kun ikkunat ovat valaistut, minä aina sinne katselen; mutta se ei minua ollenkaan auta, sydäntä vain alkaa painostaa entistä enemmän.
»Niin, armollinen rouva, teidän pitäisi kerran käydä kirkossa. Toisitte jo kerran siellä käydäkin?»