»Oh, useitakin kertoja. Mutta minulla ei ole ollut siitä suurta voittoa. Hän saarnaa sangen hyvin ja on erittäin älykäs mies, ja minä olisin iloinen, jos tietäisin sadannenkaan osan siitä, mitä hän tietää. Mutta on sittenkin kuin kirjaa lukisi, ja kun hän vielä puhuu ylen äänekkäästi ja huitoo käsiään ja pudistelee mustia kiharoitansa, niin hartauteni on tiessään.»
»Tiessään?»
Effi nauroi. »Tarkoitat, ettei sitä ole vielä minussa ollutkaan. Ja lienee tosiaankin niin laita. Mutta kenestä se johtuu? Ei suinkaan minusta. Hän puhuu aina ylen paljon Vanhasta Testamentista. Ja jos se onkin varsin hyvä asia, se ei kumminkaan minun mieltäni rakenna. Kaikki tuo kuunteleminen ei yleensäkään ole oikeata. Näetkö, minulla pitäisi olla niin paljon tekemistä, etten ehtisi ajatella sitä enkä tätä. Se olisi jotakin minua varten. On olemassa sellaisia yhdistyksiä, joissa nuoret tytöt oppivat taloustehtäviä, on kouluja ompeluopetusta ja lastentarhatyötä varten. Etkö ole milloinkaan niistä kuullut?»
»Olen, olen kerran kuullut. Annin oli kerran määrä joutua lastentarhaan.»
»Kas vain, sinä tiedät asian paremmin kuin minä. Ja minä tahtoisin liittyä juuri sellaiseen yhdistykseen, jossa voi toimittaa jotakin hyödyllistä. Mutta sitä ei käy ajatteleminenkaan; rouvat eivät minua hyväksy eivätkä voikaan hyväksyä. Ja se juuri on kauheata, että maailma on ihmiseltä niin suljettu ja ettei saa olla mukana edes hyvää tekemässä. Minä en voi edes antaa apuopetusta köyhille lapsille…»
»Se ei olisikaan mitään teitä varten, armollinen rouva; lapsilla on aina rasvaiset saappaat jalassa, ja kun sattuu kostea ilma, on sellainen uho, ettei armollinen rouva sitä mitenkään siedä.»
Effi hymyili. »Lienetpä oikeassa, Roswitha; mutta on ikävä asia, että olet oikeassa, ja minä huomaan siitä, että minussa on vielä liian paljon vanhaa ihmistä ja että oloni ovat vielä liian hyvät.»
Mutta siitä Roswitha ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. »Ihmiselle, joka on niin hyvä kuin armollinen rouva, eivät olot voi olla liian hyvät. Ja teidän ei pidä aina näytellä vain murheellista, ja toisinaan ajattelen, että kaikki muuttuu jälleen hyväksi, ja varmaan löytyy jotakin.»
Niinpä löytyikin. Huolimatta polzinilaisesta kanttorintyttärestä, jonka taiteellinen omahyväisyys yhä muistui Effin mieleen kamalana asiana, hän tahtoi tulla maalaajaksi, ja vaikka hän itse nauroi aiettansa, koska tiesi jäävänsä harrastelun alimmalle asteelle, hän kuitenkin kävi kiihkein mielin siihen käsiksi, kun hänellä nyt oli toimi, vieläpä aivan hänen mieleisensä, rauhallinen ja meluton. Hän ilmoittautui oppilaaksi eräälle vanhalle maalaajaprofessorille, joka oli hyvin perehtynyt Markkimaan aristokratiaan ja oli samalla niin leppoisa, että Effi näytti alun pitäen voittaneen puolelleen hänen sydämensä. Hän lienee ajatellut, että tässä oli sielu pelastettavana, ja niin hän kohteli Effiä erikoisen ystävällisesti, kuin omaa tytärtänsä. Effi oli siitä erittäin iloinen, ja se päivä, jona heillä oli ensimmäinen oppitunti, merkitsi Effille käännettä hyvään päin. Hänen köyhä elämänsä ei ollut niin köyhä kuin ennen, ja Roswitha riemuitsi siitä, että oli ollut oikeassa ja että kuitenkin oli jotakin löytynyt.
Niin kului vuosi ja enemmänkin. Mutta kun Effi nyt oli jälleen kosketuksissa ihmisten kanssa, niin hänessä heräsi halu nähdä noiden kosketusten uudistuvan ja lisääntyvän. Halu päästä Hohen-Cremmeniin heräsi hänessä toisinaan kerrassaan intohimoisena, ja vielä kiihkeämmin hän halusi päästä näkemään Annin. Olihan Anni hänen lapsensa, ja kun hän asiaa mietiskeli samalla muistaen Trippellin, joka oli kerran sanonut »Maailma on niin pieni, että Afrikan sydänmailla joutuu aivan varmaan kohtaamaan jonkun vanhan tuttavan», niin hän oli syystäkin ihmeissään, ettei ollut vielä milloinkaan tavannut Annia. Mutta asia muuttui eräänä päivänä. Hän tuli oppitunniltansa kulkien eläintieteellisen puutarhan vieritse ja nousi pysäkin lähellä pitkää Kurfürstenstrassea pitkin kulkeviin omnibus-vaunuihin. Oli erittäin kuuma, ja alaslasketut uutimet, jotka leyhyivät voimakkaassa vedossa paisuen toiselle ja toiselle taholle, tuntuivat hänestä mieluisilta. Hän nojasi etusillan puolella olevaan kulmaukseen ja oli parhaillaan tarkastelemassa muutamia lasiruutuun kuvattuja tupsuniekkoja sinisiä sohvia, kun samassa näki hitaasti liikkuviin vaunuihin hyppäävän kolme koulutyttöä, koululaukut selässä ja päässä pienet suipot hatut, kaksi vaaleata ja vallatonta ja kolmas tumma ja vakava. Viimeksimainittu oli Anni. Effi säpsähti ankarasti, ja lapsen kohtaaminen, jota hän oli kauan kaivannut, täytti hänet nyt todellisella kuolemanpelolla. Mitä tehdä? Hän avasi nopeasti ja päättävästi etusillalle johtavan oven ja pyysi siellä yksin seisovaa ajomiestä sallimaan hänen astua alas etusillalta seuraavalla pysäkillä. »On kielletty, neiti», sanoi ajomies; mutta Effi pisti hänen käteensä rahaa ja silmäili häntä niin anovasti, että hyvänluontoinen mies muutti mieltänsä ja virkkoi itsekseen: