»Eihän se oikeastaan ole luvallista; mutta käyneehän tuo kerran päinsä.» Vaunujen pysähtyessä hän irroitti ristikon, ja Effi hyppäsi alas.
Effi oli vielä kotiin tullessaan ankaran kiihtymyksen vallassa.
»Ajattelehan, Roswitha, minä olen nähnyt Annin.» Hän kertoi koko kohtauksen. Roswitha oli tyytymätön siihen, etteivät äiti ja tytär olleet viettäneet jälleennäkemisen juhlaa, ja salli vain vastahakoisesti vakuuttaa itselleen, ettei se käynyt päinsä niin lukuisain ihmisten läsnäollessa. Sitten Effin täytyi kertoa, millaiselta Anni oli näyttänyt, ja kun Effi oli äidillisen ylpeänä hänestä kertonut, Roswitha sanoi: »Niin, hän on puolittain sitä, puolittain tätä. Somuus ja, jos saan niin sanoa, omituisuus on peräisin äidistä; mutta vakavuus on ilmettyä isää. Ja kun asiaa oikein harkitsen, lienee hän kuitenkin enemmän armollisen herran kaltainen.»
»Jumalan kiitos!» sanoi Effi.
»Niin, armollinen rouva, se asia on vielä kysymyksenalainen. Ja taitaapa olla paljon sellaisia, jotka pitävät enemmän äidistä.»
»Luuletko, Roswitha? Minä en sitä usko.»
»Minäpä en salli itselleni mitään uskotella ja arvaan armollisen rouvankin varsin hyvin tietävän, kuinka oikeastaan on laita ja mikä miehiä eniten miellyttää.»
»Ah, älä puhu siitä, Roswitha.»
Siihen keskustelu katkesi eikä sitä aloitettu uudelleen. Mutta vaikka Effi varoikin puhumasta Roswithan kanssa nimenomaan Annista, hän ei kumminkaan kyennyt sydämessään voittamaan kohtauksen aiheuttamaa vaikutelmaa ja kärsi ajatellessaan, että oli paennut omaa lastansa. Tuo kidutti häntä häpeään asti, ja halu saada tavata Anni kiihtyi kerrassaan sairaalloiseksi. Mahdotonta oli kirjoittaa Innstettenille ja pyytää häneltä lupaa. Effi oli hyvinkin tietoinen syyllisyydestään, jota koskevaa tunnetta hän vaali melkein intohimoisen tahallisesti; mutta keskellä syyllisyydentuntoa hänen mieltänsä toisaalta täytti eräänlainen Innstetteniin kohdistuva kapinahenki. Effi ajatteli näin: hän oli oikeassa ja vielä kerran ja vieläkin kerran oikeassa, mutta lopulta hän oli sittenkin väärässä. Kaikki, mitä oli tapahtunut oli kaukana menneisyydessä, uusi elämä oli alkanut, — hän olisi voinut antaa sen tuhoutua, mutta sensijaan tuhoutuikin Crampas-raukka.
Ei, Innstettenille ei käynyt kirjoittaminen; mutta Annin hän tahtoi nähdä, jutella hänen kanssaan ja painaa hänet sydäntänsä vasten, ja päiväkausia asiaa harkittuaan hän oli vihdoin selvillä siitä, miten se oli parhaiten järjestettävissä.