»Joka suhteessa.»
»Ja minun on niinmuodoin yritettävä saada lupa tilapäisiin kohtauksiin, teidän luonanne, missä voitte kokea valloittaa takaisin lapsenne sydäntä.»
Effi sanoi vielä kerran olevansa samaa mieltä, ja ministerin rouva jatkoi: »Minä tulen niinmuodoin tekemään mitä suinkin voin, armollinen rouva. Mutta asia ei suinkaan ole helppo. Teidän puolisonne — suokaa anteeksi, että yhä edelleenkin häntä niin nimitän — on mies, joka ei toimi mielialojen ja päähänpistojen, vaan periaatteiden nojalla, ja niistä luopuminen, vaikkapa vain hetkellisestikin, käynee hänelle vaikeaksi. Ellei olisi niin laita, hänen toiminta- ja kasvatustapansa olisi jo aikoja sitten ollut toisenlainen. Hän pitää oikeana sitä, mikä tuntuu teidän sydämellenne ankaralta.»
»Arveleeko siis teidän ylhäisyytenne, että minun olisi parasta peruuttaa pyyntöni?»
»En. Tahdoin vain selittää, jotten sanoisi puolustaa puolisonne menettelyä ja tahdoin samalla viitata niihin vaikeuksiin, joita varsin todennäköisesti tulemme kohtaamaan. Mutta luulen sittenkin, että asiasta suoriudumme. Kun näet älykkäästi asian aloitamme emmekä jännitä jousta liiaksi, niin me naiset osaamme saada toimeen paljonkin. Sitäpaitsi teidän puolisonne kuuluu erikoisiin ihailijoihini, joten hän ei kieltäytyne täyttämästä hänelle esittämääni pyyntöä. Meillä on huomenna pieni illanvietto, jossa hänet tapaan, ja ylihuomenna aamulla te saatte minulta muutamia rivejä, jotka teille ilmoittavat, olenko aloittanut asian älykkäästi, toisin sanoen onnistuneesti, vai en. Otaksun puolestani, että asian voitamme; te tulette näkemään jälleen lapsenne ja hänestä iloitsemaan. Kerrotaan, että hän on kaunis tyttö. Eipä ihmekään.»
KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.
Kaksi päivää myöhemmin saapui lupauksen mukaisesti muutamia rivejä, ja Effi luki: »Olen iloinen voidessani lähettää teille hyviä uutisia, parahin armollinen rouva. Kaikki sujui toivomuksen mukaan; puolisonne on liian suuressa määrin maailmanmies voidakseen torjua naishenkilön hänelle esittämän pyynnön, mutta toisaalta — sitäkään seikkaa en saa teiltä salata — huomasin selvään, ettei hänen myöntönsä vastannut sitä, mitä hän pitää viisaana ja oikeana. Mutta älkäämme moitiskelko siinä, missä on asiamme iloita. Sopimuksemme oli sellainen, että Anninne tulee puolenpäivän aikaan, ja hyvä tähti valvokoon teidän jälleennäkemistänne.»
Nuo rivit toi päivän toinen posti, ja Annin saapumiseen ei luultavasti ollut enää kahta tuntia. Lyhyt aika, mutta silti yhä liian pitkä. Effi kulki levottomana molemmissa huoneissa ja sitten jälleen keittiössä, missä hän puhui kaikenlaisista mahdollisista asioista: Kristus-kirkon murattipeitteestä, joka luultavasti kattaisi seuraavana vuonna ikkunatkin, portinvartijasta, joka oli jälleen sulkenut huonosti kaasuhanan (he lentäisivät varmaan kohta ilmaan), siitä, että olisi parempi noutaa lamppuöljyä suuresta lamppukaupasta Unter den Linden-kadun varrelta kuin Anhaltsrasselta, — hän puhui jos jostakin, mutta ei virkkanut mitään Annista, koska ei tahtonut päästää vallitsevaksi sitä pelkoa, joka ministerin rouvan lähettämistä riveistä huolimatta tai kenties nimenomaan niiden vuoksi hänen mielessään eli.
Oli keskipäivä. Vihdoin soitettiin arasti ovikelloa, ja Roswitha lähti katsomaan kurkistusreiästä. Oikein, siellä oli Anni. Roswitha suuteli lasta, mutta ei virkkanut muuten sanaakaan, vaan johti lapsen aivan hiljaa, ikäänkuin talossa olisi ollut joku sairaana, ensin peräkamariin ja sitten etumaiseen suojaan johtavalle ovelle.
»Mene sisään, Anni.» Hän ei sanonut muuta, koska ei tahtonut häiritä, jätti lapsen yksin ja lähti jälleen keittiöön.