»Aivan varmaan, jos saan luvan.»
Tuo kolmas »jos saan luvan» oli jo liikaa; Effi hypähti seisaalleen ja lapseen osui katse, jossa näytti leimahtavan ilmi syvä suuttumus. »Luulenpa, että on jo aika lähteä; Johanna käy muuten kärsimättömäksi.» Hän soitti kelloa. Roswitha, joka oli jo viereisessä huoneessa, astui heti sisään. »Roswitha, saattele Anni kirkon luo. Johanna odottaa siellä. Toivottavasti hän ei ole vilustunut. Olisin siitä kovin pahoillani. Terveisiä Johannalle.»
Molemmat lähtivät.
Mutta tuskin oli Roswitha sulkenut ulkona oven, kun Effi, joka tunsi kohta tukehtuvansa, tempasi pukunsa auki ja alkoi kouristuksentapaisesti nauraa. »Sellainen siis on jälleennäkeminen!» Hän syöksyi eteenpäin, avasi ikkunan ja etsi jotakin tuekseen. Ja apu löytyikin hänen sydämensä hädässä. Ikkunan vieressä oli kirjahylly, siinä muutamia Schillerin ja Körnerin teosten nidoksia, ja runoteosten päällä, jotka kaikki olivat samaa kokoa, raamattu ja virsikirja. Hän tarttui niihin, koska tarvitsi jotakin, minkä eteen voi polvistua rukoilemaan, ja asetti kirjat pöydänreunalle siihen kohtaan, missä Anni oli seisonut, heittäytyi äkkiä niiden eteen ja lausui puoliääneen itsekseen: »Taivaan Jumala, anna anteeksi, mitä olen tehnyt; minä olin lapsi… Ei, ei, ei, en ollut lapsi, olin kyllin vanha tietämään, mitä tein. Minä tiesin sen enkä tahdo vähentää syyllisyyttäni… mutta tämä on liikaa. Tämä rangaistus, jonka lapsi minulle aiheuttaa, ei tule sinulta, Jumalalta, joka tahtoo minua rangaista, vaan häneltä, yksin häneltä! Olen aina uskonut, että hänen sydämensä on jalo, ja olen aina tuntenut itseni pieneksi hänen rinnallaan; mutta nyt tiedän, että hän on pieni ja pikkumainen. Ja koska hän on pikkumainen, hän on julmakin. Kaikki, mikä on pientä, on julmaa. Hän on sen lapselle opettanut, hän oli aina koulumestari, Crampas nimitti häntä siten, ivallisesti, mutta hän oli oikeassa. 'Aivan varmaan, jos saan luvan.' Sinun ei tarvitse saada lupaa; minä en tahdo teistä enää tietää, minä vihaan teitä, omaa lastanikin. Mikä on liikaa, on liikaa. Kiipijä hän oli, ei mikään muu. — Kunnia, kunnia, kunnia… ja sitten hän ampui kuoliaaksi miesparan, jota en edes rakastanut ja jonka olin unohtanut, koska en häntä rakastanut. Typeryyttä oli kaikki, ja nyt verta ja murhaa. Ja minä olen syypää. Ja nyt hän lähettää lapsen luokseni, koska ei voi kieltää mitään ministerin rouvalta, ja ennenkuin lapsen lähettää, opettaa sen papukaijan tavoin toistamaan 'jos saan luvan'. Minua inhottaa, mitä olen tehnyt, mutta vieläkin enemmän minua inhottaa teidän hyveenne. Korjautukaa pois! Minun täytyy elää, mutta ikuisia aikoja ei sekään kestäne.»
Roswithan palattua makasi Effi lattialla, kasvot näkymättömissä, kuin kuollut.
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Rummschüttel, joka kutsuttiin, ei pitänyt Effin tilaa vaarattomana. Se kuumehivutus, jota hän oli jo vuoden päivät Effissä huomannut, ilmeni nyt entistä selvempänä, ja sitäkin pahempi seikka oli, että hermotaudin ensimmäiset oireet olivat havaittavissa. Mutta Rummschüttelin levollinen, ystävällinen sävy, johon liittyi hilpeyden vivahdus, tuntui Effistä hyväätekevältä, ja hän oli tyyni tohtorin vielä ollessa hänen läheisyydessään. Vanhan herran vihdoin poistuessa saatteli Roswitha hänet eteiseen saakka ja sanoi: »Herra salaneuvos, minua kovin pelottaa; jos se palaa, ja voihan niin käydä, niin hyvä Jumala — silloinhan minulla ei ole enää yhtäkään rauhallista hetkeä. Mutta se olikin liikaa, tuo kohtaus lapsen kanssa. Armollinen rouva rukka! Ja vielä niin nuori — monet vasta aloittelevat sillä iällä.»
»Älkää olko huolissanne, Roswitha. Voi kaikki jälleen hyväksi kääntyä. Mutta hänen täytyy päästä pois. Saammehan nähdä. Toiseen ilmastoon, toisten ihmisten joukkoon.»
Seuraavana päivänä saapui Hohen-Cremmeniin tämä kirje: »Armollisin rouva! Näiden rivien puolusteena ovat vanhat ystävälliset suhteeni Briestin ja Bellingin perheisiin eikä suinkaan vähimmin se harras kiintymys, jota tunnen teidän tytärtänne kohtaan. Tämä ei saa jatkua. Ellei tapahdu jotakin, mikä tempaa tyttärenne hänen nyt jo vuosikausia viettämästään yksinäisestä ja murheellisesta elämästä, niin hän riutuu nopeasti pois. Hän on aina taipunut hivutustautiin, ja siitä syystä minä jo vuosia sitten määräsin hänet lähtemään Emsiin. Mutta tuohon vanhaan vikaan on nyt liittynyt uusi: hänen hermonsa kuluvat loppuun. Jotta se estyisi, on ilmaston vaihdos välttämätön. Mutta minne? Schlesian kylpypaikoista olisi helppo jotakin löytää, Salzbrunn on hyvä ja Reinerz hermostollisen lisätaudin vuoksi sitäkin parempi. Mutta kysymykseen saa tulla ainoastaan Hohen-Cremmen. Tytärtänne, armollinen rouva, ei kykene parantamaan yksin ilma; hän kuihtuu pois, koska hänellä ei ole ketään muuta kuin Roswitha. Palvelijan uskollisuus on kaunis asia, mutta vanhempien rakkaus on sitä parempi. Suokaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän sekaantuu asioihin, jotka eivät kuulu hänen lääkäriammattiinsa. Tai oikeastaan kuuluvat hyvinkin, koska tässä lopultakin puhuu lääkäri esittäen velvollisuutensa nojalla, — sana annettakoon anteeksi — vaatimuksia… Minä olen nähnyt paljon elämää… mutta riittäköön jo tästä asiasta. Pyydän lausumaan parhaat terveiseni puolisollenne. Syvästi kunnioittaen Tri Rummschüttel.»
Rouva von Briest oli lukenut kirjeen miehelleen; molemmat istuivat varjoisalla puutarhakäytävällä selin saliin, rondelli aurinkokelloineen heidän edessään.