Ikkunaa kiertävä villiviini huojui hiljaa tuulessa, ja lammen yläpuolella väräjöi pari päiväkorentoa kirkkaassa auringonpaisteessa.
Briest oli vaiti ja rummutti tarjotinta sormellaan.
»Älä huoli rummuttaa; sano mieluummin, mitä ajattelet!»
»Ah, Luise, mitä sanonkaan. Rummutteluni sanoo jo aivan riittävästi. Tiedäthän jo vuoden päivät, mitä asiasta ajattelen. Innstettenin kirjeen saapuessa salamana kirkkaalta taivaalta olin samaa mieltä kuin sinä. Mutta siitä on nyt jo kulunut puoli iäisyyttä; tuleeko minun näytellä täällä elämäni loppuun asti suurinkvisiittorin osaa? Voin sinulle sanoa, että olen siihen kyllästynyt jo aikoja sitten…»
»Älä huoli syyttää minua, Briest; minä rakastan häntä samoinkuin sinä, ehkäpä enemmänkin; kullakin on oma tapansa. Mutta emmehän elä maailmassa vain sitä varten, että olisimme heikkoja ja hellämielisiä ja käsittelisimme sukoillen kaikkea sitä, mikä on vastoin lakia ja käskyjä ja mitä ihmiset tuomitsevat ja tuomitsevat ainakin vielä toistaiseksi — syystäkin.»
»Mitä joutavia. Eräs asia ennen kaikkea.»
»Niinpä tietenkin. Mutta mikä on se eräs asia.»
»Se, että vanhemmat rakastavat lapsiansa. Varsinkin kun sattuu vielä olemaan yksi ainoa…»
»Silloin ovat katkismuksen ja moraalin ja 'seurapiirin' vaatimukset turhat.»
»Ah, Luise, puhu minulle katkismuksesta miten paljon haluat, mutta älä huoli puhua seurapiiristä.»