»Ylen vaikea on tulla toimeen ilman seuraa.»
»Ilman lasta samoin. Ja usko minua, Luise: 'seurapiiri' voi hyvinkin painaa toisen silmänsä kiinni, kunhan tahtoo. Ja minun kantani on tämä: jos rathehowilaiset tulevat, on hyvä, elleivät, hyvä niinkin. Minä sähkötän muitta mutkitta: 'Tule Effi'. Oletko samaa mieltä?»
Rouva von Briest nousi ja suuteli miehensä otsaa. »Tietenkin olen. Sinun ei pidä minua mitenkään soimata. Ei ole suinkaan helppoa niin menetellä. Ja meidän elämämme muuttuu tänä hetkenä toisenlaiseksi.»
»Minä voin sen kestää. Rapsi on hyvässä hinnassa, ja syksyllä minä voin ajaa jänistä. Ja maistuuhan minulle vielä punaviinikin. Ja kun lapsi on jälleen kotona, se maistuu vieläkin paremmalta… Menen tästä lähettämään sähkösanomaa.»
* * * * *
Effi oli nyt ollut enemmän kuin puoli vuotta Hohen-Cremmenissä. Hän asui niissä kahdessa yläkerran huoneessa, joissa oli asunut jo aikaisemmin, vieraana ollessaan; suurempi huone oli järjestetty häntä itseään varten, viereisessä huoneessa nukkui Roswitha. Se, mitä Rummschüttel oli toivonut tästä oleskelusta ja kaikesta muusta hyvästä, oli toteutunut siinä määrin kuin se voi toteutua. Yskä helpotti, se katkera piirre, joka oli riistänyt lempeistä kasvoista suuren osan niiden suloa, hävisi, ja tuli jälleen päiviä, joina hän voi nauraa. Kessinistä ja kaikista menneistä asioista puhuttiin vähän. Poikkeuksena olivat ainoastaan rouva von Padden ja tietenkin Gieshübler, joka erinomaisesti miellytti vanhaa Briestiä. »Tuon Alonzon, tuon Preciosa-espanjalaisen, jolla oli hallussaan Mirambo ja joka koulutti Trippelliä — niin, hänen täytyy olla nero, kukaan ei voi saada minua muuta uskomaan.» Sitten täytyi Effin suostua esittämään hänelle koko Gieshübleriä, hattu kädessä ja lukemattomine kohteliaine kumarruksineen. Luontainen jäljittelykyky tekikin asian Effille helpoksi, mutta siitä huolimatta hän ei mielellään siihen suostunut, koska piti sitä aina tuohon kelpo henkilöön kohdistuvana vääryytenä. — Innstettenistä ja Annista ei puhuttu milloinkaan, vaikka oli päätetty, että Anni saisi periä Hohen-Cremmenin.
Niin, Effi elpyi jälleen elämään, ja äiti, joka naisena ei ollut aivan haluton pitämään koko asiaa, miten tuskallinen se muuten lieneekin ollut, mielenkiintoisena tapauksena, osoitti miehensä kanssa kilpaillen rakkauttaan ja huomaavaisuuttaan.
»Näin hyvää talvea meillä ei ole ollut pitkiin aikoihin», sanoi Briest. Sitten Effi nousi ja silitteli hänen harventuneet hiuksensa pois otsalta. Mutta miten kaunista tuo kaikki lieneekin ollut, Effin terveyden kannalta se kuitenkin oli pelkkää silmänlumetta; todellisuudessa tauti jatkui ja jäyti hiljalleen hänen elämäänsä. Kun Effi — jolla oli jälleen yllään sini- ja valkojuovainen mekkohame irtaimine vöineen, kuten sinä päivänä, jona hän oli mennyt kihloihin Innstettenin kanssa — astui nopein ja joustavin askelin vanhempiensa luo sanoakseen heille hyvää huomenta, katselivat viimeksimainitut toisiaan iloisina ja ihmeissään, mutta samalla alakulosinakin, koska eivät voineet olla huomaamatta, ettei tuohon solakkaan olemukseen ja hohteleviin silmiin luonut omituista ilmettä heleä nuoruus, vaan eräänlainen kirkastuminen. Kaikki, jotka katselivat häntä tarkemmin, sen huomasivat; vain Effiltä itseltään se jäi havaitsematta. Hän eli yksinomaan siinä onnellisessa tunnossa, että sai jälleen olla tässä hänelle ystävällisessä rauhallisessa maanpaikassa, hyvässä sovussa niiden kanssa, joita oli aina rakastanut ja jotka olivat aina häntä rakastaneet, niinäkin vuosina, jotka hän oli viettänyt onnettomana ja hylättynä.
Effi askarteli kaikenlaisissa talouspuuhissa ja piti huolta pienistä somistuksista ja parannuksista. Kauneusvaistonsa nojalla hän siinä aina osui oikeaan. Lukemisen ja varsinkin taiteiden harrastamisen hän sitävastoin oli kokonaan jättänyt. »Olen kokeillut niitä niin paljon, että olen onnellinen saadessani laskea käteni syliini.» Sellaiset asiat lienevät liiaksi palautelleet hänen mieleensä menneitä murheen päiviä. Sensijaan hän kehitteli itsessään taitoa katsella luontoa hiljaa ja ihastuneena, ja kun plataanien lehdet putosivat, kun auringonsäteet kimaltelivat pienen lammen pinnassa tai kun ensimmäiset krokuskukat nousivat vielä puolittain talviseen kukkalavaan, niin tuo vaikutti häneen hyväätekevästi ja hän voi katsella kaikkea tuntikaudet unohtaen siinä, mitä hänen elämänsä oli jäänyt vaille, tai kaiketi oikeammin: mitä hän oli itseltään riistänyt.
Talo ei jäänyt aivan ilman vieraita, kaikki eivät asettuneet häntä vastustamaan; mutta parhaan seuransa hän löysi koululta ja pappilasta.