Kerran he olivat jälleen sellaisella kävelyllä. Kaukaa kuului käen huhuilu, ja Effi laski kukuntain lukua. Hän oli tarttunut Niemeyerin käsivarteen ja virkkoi: »Niin, käki kukahtelee. En huoli kysyä siltä tietoa. Sanokaa te, ystäväni, mitä elämästä arvelette.»
»Parahin Effi, sellaisia tohtorikysymyksiä et saa minulle esittää. Sinun täytyy kääntyä jonkun filosofin tai kokonaisen tiedekunnan puoleen. Mitä elämästä arvelen, mitä se minulle merkitsee? Paljon ja vähän. Toisinaan sangen paljon, toisiaan taas erittäin vähän.»
»Se on oikein, ystäväni, se miellyttää minua; enempää en tarvitsekaan tietää.» Kun hän oli ehtinyt sen sanoa, he olivat tulleet keinun luo. Effi hyppäsi keinulaudalle niin sukkelasti kuin parhaina tyttöaikoinaan, ja ennenkuin katseleva vanhus ehti säikähdyksestään toipua, hän jo kyykistyi molempien kannatinköytten väliin ja sai taitavasti ruumistaan liikutellen keinun käyntiin. Parin sekunnin kuluttua hän heilahteli jo korkealle, piteli kiinni vain toisella kädellään, tempasi toisella poveltaan pienen silkkiliinan ja heilutti sitä ikäänkuin onnen ja vallattomuuden ilmaukseksi. Sitten hän salli keinun liikkeen jälleen hidastua, hyppäsi alas ja tarttui Niemeyerin käsivarteen.
»Effi, sinä olet yhä vielä aivan samanlainen kuin olit ennen.»
»En. Tahtoisin olla sellainen. Mutta se on kaukana menneisyydessä, ja minä tahdoin vain vielä kerran koettaa. Ah, kuinka kaunista se olikaan ja kuinka hyvältä tuntui ilma; tuntui kuin olisin lentänyt taivaaseen. Pääsenköhän sinne? Sanokaa se minulle, ystäväni, teidän täytyy se tietää. Sanokaa, olkaa hyvä…» Niemeyer otti hänen päänsä vanhojen käsiensä väliin, suuteli hänen otsaansa ja sanoi: »Pääset, Effi.»
VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.
Effi vietti kaiket päivät ulkona puistossa, koska tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa. Vanha tohtori Wiesike suostui asiaan, mutta soi hänelle siinä suhteessa liian paljon vapautta menetellä mielensä mukaisesti. Eräänä koleana toukokuun päivänä Effi vilustui, joutui kuumeeseen ja yski. Tohtori, joka muuten kävi joka kolmas päivä, tuli nyt joka päivä eikä oikein tietänyt, miten menetellä, sillä niitä uni- ja yskälääkkeitä, joita Effi halusi, ei kuumeen vuoksi voitu hänelle antaa.
»Kuulkaahan, tohtori», kysyi vanha Briest, »mitä tästä jutusta koituu? Tehän tunnette hänet pienestä pitäen, olette hänet noutanut. Minua tämä kaikki ei miellytä; hän laihtuu huomattavasti, ja poskissa on punaiset täplät ja silmissä kiilto, kun hän toisinaan kysyvästi katsahtaa minuun. Mitä arvelette? Miten käy? Täytyykö hänen kuolla?»
Wiesike keinutteli hitaasti päätänsä. »Sitä en tahdo sanoa, herra von Briest. Se seikka, että hänessä on kuumetta, ei minua miellytä. Mutta saanemmehan sen jälleen katoamaan, ja sitten hänen pitää lähteä Sveitsiin tai Mentonaan. Puhdasta ilmaa ja ystävällisiä vaikutelmia, jotka saavat vanhat unohtumaan…»
»Lethe, Lethe.»