»Niin, Lethe», hymyili Wiesike. »Vahinko, että muinaiset ruotsalaiset, kreikkalaiset, ovat jättäneet pelkän sanan, mutta eivät lähdettä itseänsä…»
»Tai ainakin reseptiä; vesiähän valmistetaan nykyjään keinotekoisesti. Tuhat tulimmaista, Wiesike, olisipa se tuottoisa liike, jos voisimme tänne järjestää sellaisen parantolan: Friesack unohduksenlähteenä. Mutta toistaiseksi koettelemme Rivieraa. Onhan Mentone Rivieralla? Viljan hinnat tosin ovat jälleen huonot, mutta minkä täytyy, sen täytyy. Minä puhun asiasta vaimoni kanssa.»
Niin hän tekikin ja sai heti vaimonsa suostumuksen. Apuna oli se seikka, että rouva von Briest, kenties yksinäisen elämän vaikutuksesta, oli alkanut kovin ikävöidä etelään. Mutta Effi itse ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan. »Kuinka hyvät olettekaan minulle! Ja minä olen kyllin itsekäs; suostuisin tarjoamaanne uhraukseen, jos voisin siitä jotakin toivoa. Mutta uskon varmaan, että siitä olisi minulle vain vahinkoa.»
»Luulottelet vain, Effi.»
»En. Olen käynyt kovin ärtyisäksi, kaikki suututtaa minua. Ei täällä teidän luonanne. Te hemmottelette minua ja korjaatte kaikki vastukset pois tieltäni. Mutta matkalla oltaessa se ei käy päinsä, silloin ei voi epämieluisia seikkoja niinkään helposti torjua; junailijasta se alkaa ja viinuriin se päättyy. Minun tarvitsee vain kuvailla mieleeni heidän itsekylläisiä kasvojaan, niin tunnen heti ihan kuumenevan!. Ei, ei, sallikaa minun jäädä tänne. En tahdo poistua Hohen-Cremmenistä, täällä on minun paikkani. Kukkalavan heliotrooppi, aurinkokellon ympärillä, on minulle Mentonea rakkaampi.»
Tämän keskustelun jälkeen aikeesta jälleen luovuttiin, ja Wiesike, joka oli toivonut Italian paljonkin auttavan, sanoi: »Sitä täytyy kunnioittaa, se ei ole pelkkää päähänpistoa; sellaisissa sairaissa on erittäin hieno vaisto; he tietävät hämmästyttävän varmasti, mikä heitä auttaa, mikä ei. Ja onhan sekin, mitä rouva Effi junailijoista ja viinureista sanoi, oikeastaan täysin pätevää: ei ole niin parantavaa ilmaa, joka voisi korvata hotelliharmin (jos ihminen yleensä sellaista harmia kokee). Sallikaamme siis hänen jäädä tänne; ellei se ole parasta, niin ei varmaan pahintakaan.»
Arvelu osoittautuikin oikeaksi. Effi toipui, paino lisääntyi hieman (vanha Briest kuului yltiöpunnitsijoihin), ja ärtyneisyys väheni melkoisesti. Samalla hänen halunsa olla raittiissa ilmassa alinomaa kasvoi, ja hän vietti tuntikausia ulkosalla varsinkin silloin, kun puhalsi länsituuli ja harmaat pilvet riippuivat taivaalla. Sellaisina päivinä hän lähti ulos vainioille, usein puolen peninkulman päähän, istuutui väsyttyään risuaidalle ja silmäili unelmiinsa vaipuneena tuulessa huojuvia leinikköjä ja suolaheiniä.
»Sinä kävelet aina yksinäsi», sanoi rouva von Briest. »Meikäläisen väen joukossa voit liikkua huolettomasti; mutta näillä main liikkuu paljon kehnoja vieraitakin.»
Tuo sentään vaikutti Effiin, joka ei ollut milloinkaan vaaraa ajatellut, ja ollessaan jälleen Roswithan kanssa kahden kesken hän sanoi: »Sinua en voi hevin ottaa mukaan, Roswitha; sinä olet liian lihava etkä ole enää hyvä kävelijä.»
»Niin hullusti ei asianlaita sentään liene, armollinen rouva.
Kelpaisinhan minä toki vielä naimisiin.»