Siten mielensä kevennettyään Wüllersdorf otti hattunsa ja keppinsä. Innstetten, joka lienee ystävänsä sanojen johdosta tullut ajatelleeksi omia aikaisempia »pienen onnen» harkintojaan, nyökkäsi puolittain myöntäen ja hymyili itsekseen.

»Mihin menette nyt, Wüllersdorf? On liian aikaista lähteä ministeristöön.»

»Minä otan itselleni tänään täyden vapauden. Kävelen ensin tunnin ajan kanavan vartta Charlottenburgin sululle saakka ja sitten takaisin. Sitten käväisen Huthissa, Potsdamer Strassen varrella, pieniä puuportaita varovasti yläkertaan. Alakerrassa on kukkakauppa.»

»Ilahduttaako se teitä? Riittääkö se teille?»

»Sitä en tahdo väittää. Mutta se auttaa hieman. Tapaan siellä erinäisiä vakinaisia vieraita, aamuhaarikan kallistajia, joiden nimet visusti salaan. Toinen kertoo siinä Ratiborin herttuasta, toinen ruhtinaspiispa Koppista ja joku kolmas kerrassaan Bismarckista. Jotakin voittoa siitä aina on. Kolme neljännestä on pätemätöntä, mutta kunhan asiat kerrotaan hupaisesti, ei huoli liikoja morkkailla, vaan kuuntelee kiitollisena.»

Niin hän lähti.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Toukokuu oli kaunis, kesäkuu sitäkin kauniimpi, ja kun Effi oli onnellisesti vapautunut Rollon saapumisen hänessä aluksi herättämästä tuskallisesta tunteesta, hän iloitsi kovin siitä, että tuo uskollinen eläin oli jälleen hänen läheisyydessään. Roswithaa kiitettiin, ja vanha Briest lausui puolisolleen tunnustuksen sanoja Innstettenistä, joka hänen mielestään oli kavaljeeri, ei koskaan pikkumainen, ja jonka sydän oli aina kohdallaan. »Vahinko, että tuon tuhman jutun piti tulla asioita sotkemaan. Oikeastaan se oli mallipariskunta.» Ainoa, joka jälleennäkemisen hetkenä pysyi rauhallisena, oli Rollo itse — joko siitä syystä, ettei sillä ollut ajan kulumisen vaistoa, tai senvuoksi, että se piti erossaoloa epäjärjestyksenä, joka oli nyt vihdoin onnellisesti poistettu. Osaltaan oli kaiketi vaikuttamassa sekin seikka, että Rollo oli ehtinyt vanhentua. Kiintymystään se osoitti säästäen, samoinkuin oli ollut jälleennähtäessä säästeliäs osoittaessaan iloaan, mutta sen uskollisuus oli, jos mahdollista, entisestään lisääntynyt. Se ei väistynyt valtiattarensa viereltä. Jahtikoiraa se kohteli hyväntahtoisesti, mutta kuitenkin niinkuin kohdellaan alemman kehitysasteen olentoa. Öisin se makasi Effin huoneen oven edessä kaislamatolla, aamuisin, kun aamiainen nautittiin ulkosalla, aurinkokellon vieressä, aina tyynenä, aina uneliaana, ja vasta sitten, kun Effi nousi, lähti eteiseen ja otti naulakosta ensin olkihattunsa ja sitten päivänvarjonsa, Rollo muuttui jälleen nuoreksi. Ollenkaan kysymättä, joutuivatko voimat helpolle vai kovalle koetukselle, se kiiti kylänraittia pitkin ja takaisin ja tyyntyi vasta kun oli ehditty vainiolle. Effi, jolle raitis ilma oli maiseman kauneuttakin tärkeämpi, vältteli pieniä metsäpolkuja ja pysytteli enimmälti suurella, aluksi ikivanhojen jalavain ja kauempana, viertotien alkaessa, poppelien reunustamalla valtatiellä, joka johti asemalle ja tarjosi suunnilleen tunnin kävelyretken. Hän iloitsi kaikesta, hengitteli iloisena rapsipelloilta ja apilaniityiltä tulevia tuoksuja tai katseli ylös ilmoille kimpoilevia kiuruja ja laski kaivonvinttejä ja altaita, joiden luo karja saapui juomaan. Samalla kaikui hänen korviinsa etäinen kumahtelu, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi sulkea silmänsä ja painua suloiseen unohdukseen. Aseman läheisyydessä, aivan viertotien alussa, oli valssikone. Siinä oli hänen jokapäiväinen levähdyspaikkansa, josta hän voi katsella ratapihalla tapahtuvaa hyörinää. Junia tuli ja meni, ja toisinaan hän näki kaksi savulippua, jotka tuntuivat silmänräpäyksen ajan peittävän toisensa ja hajosivat sitten oikealle ja vasemmalle, kunnes häipyivät kylän ja metsikön taakse. Rollo istui silloin hänen vieressään ottaen osaa hänen aamiaiseensa ja viimeisen palan saatuaan se kiiti, kaiketi kiitollisuuttaan osoittaakseen, kuin mieletön pitkin jotakin pellonvakoa pysähtyen vasta, kun pari häiriytynyttä hautovaa peltopyytä pyrähti ilmaan viereisestä vaosta.

* * * * *

»Kuinka kaunis onkaan tämä kesä! Enpä olisi vuosi sitten arvannut, että voin olla vielä näin onnellinen.» Niin sanoi Effi joka päivä kävellessään äitinsä kanssa lammen ympärillä tai taittaessaan puusta varhain kypsyvän omenan ja urheasti sitä haukatessaan oivallisilla hampaillaan. Rouva von Briest silitti silloin hänen kättänsä ja sanoi: »Kunhan ensin tulet terveeksi, Effi, ihan terveeksi; onni kyllä löytyy sitten, ei vanha, vaan uusi. On olemassa monenlaista onnea, Jumalan kiitos. Ja saatpa nähdä, että löydämme sinulle jotakin.»