»Te olette ylen hyvät, vaikka olenkin oikeastaan muuttanut teidän elämänne ja tehnyt teidät ennen aikojanne vanhoiksi ihmisiksi.»
»Ah, rakas Effi, älä puhu siitä. Sen tapahduttua minäkin ajattelin niin. Nyt tiedän, että hiljaisuutemme on parempi kuin aikaisempi äänekäs meno ja meteli. Ja jos toivut edelleen kuten tähän asti, voimme vielä matkustaakin. Kun Wiesike ehdotti Mentonea, sinä olit sairas ja ärtynyt ja olit aivan oikeassa sanoessasi junailijoista ja viinureista mitä sanoit; mutta kunhan hermosi jälleen ovat kunnossa, se käy päinsä, et enää suututtele, vaan naurat heidän suurenmoisuuttaan ja käherrettyä tukkaansa. Ja sitten sininen meri ja valkoiset purjeet ja kallionrinteet punaisen kaktuksen peitossa — en ole sitä vielä nähnyt, mutta ajattelen sen sellaiseksi. Ja kovin tekee mieleni oppia se tuntemaan.»
Niin kului kesä, ja tähdenlentoyöt olivat jo olleet ja menneet. Effi oli sellaisina öinä istunut ikkunassa taakse puolenyön voimatta katsella kyllikseen. »Minä olen ollut aina heikko kristitty, mutta olemmekohan sittenkin kotoisin tuolta ylhäältä ja palannemmeko tämän maisen elämän loputtua taivaalliseen kotiimme, tähtiin tai niitäkin kauemmaksi! En sitä tiedä, en tahdokaan tietää, tunnen vain kaipauksen.»
Effi rukka, hän oli silmäillyt liian kauan taivaallisia ihmeitä ja niitä mietiskellyt, ja seurauksena oli, että yöilma ja lammelta nouseva usva heittivät hänet jälleen sairasvuoteeseen. Wiesike, joka kutsuttiin luo, vei hänet nähtyään Briestin syrjään ja sanoi: »Ei ole enää toivoa; teidän täytyy tyytyä siihen, että loppu tulee aivan pian.»
Hän oli liiankin oikeassa. Muutamia päiviä myöhemmin — ei ollut vielä myöhä, kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksää — tuli Roswitha alakertaan ja sanoi rouva von Briestille: »Armollisin rouva, armollinen rouvani voi huonosti; hän puhuu lakkaamatta hiljaa itsekseen ja toisinaan tuntuu kuin hän rukoilisi, mutta hän ei tahdo sitä myöntää, ja enpä tiedä, minusta on kuin loppu voisi tulla joka hetki.»
»Tahtooko hän puhua kanssani?»
»Sitä hän ei ole sanonut. Mutta luulen, että hän mielellään puhuisi. Tiedättehän, millainen hän on: hän ei tahdo teitä häiritä eikä säikyttää. Mutta olisi varmaan hyvä.»
»Hyvä niin, Roswitha», sanoi rouva von Briest, »minä tulen.»
Ennenkuin kello alkoi lyödä, rouva von Briest jo nousi portaita ja astui Effin huoneeseen. Ikkuna oli auki, ja Effi makasi sen vieressä leposohvalla.
Rouva von Briest siirsi luo pienen tuolin, jonka ebenholtsinojassa oli kolme ohutta kullattua pienaa, tarttui Effin käteen ja sanoi: