»Kuinka voit, Effi? Roswitha sanoo, että olet kuumeessa.»
»Ah, Roswitha, hän on aina peloissaan. Minä huomasin hänestä, että hän luulee minun kuolevan. Enpä tiedä. Mutta hän ajattelee, että jokaisen toisenkin pitäisi suhtautua asiaan yhtä pelokkaasti.»
»Ajatteletko rauhallisesti kuolemaa, rakas Effi?»
»Aivan rauhallisesti, äiti.»
»Etkö erehdy siinä asiassa? Kaikki riippuvat kiinni elämässä, nuoret varsinkin. Ja olethan vielä varsin nuori, rakas Effi.»
Effi oli hetken vaiti. Sitten hän virkkoi: »Tiedäthän, etten ole paljon lukenut; Innstetten sitä usein ihmetteli, ja se ei ollut hänelle oikein mieluista.»
Hän mainitsi ensimmäisen kerran Innstettenin nimen, ja se vaikutti äitiin voimakkaasti, koska hän siitä selvästi huomasi, että loppu oli lähellä.
»Minä luulen», virkkoi rouva von Briest, »että aioit minulle jotakin kertoa.»
»Niin, niinpä aioinkin, kun puhuit siitä, että olen vielä kovin nuori. Epäilemättä olenkin. Mutta se ei haittaa. Menneinä onnellisina aikoina minä luin iltaisin Innstettenille; hänellä oli erittäin hyviä kirjoja, ja eräässä niistä kerrottiin, kuinka eräs henkilö oli kutsuttu pois kesken hilpeiden pitojen ja kuinka hän seuraavana päivänä tiedusteli, millaiseksi juhla oli myöhemmin muodostunut. Hänelle vastattiin; 'Ah, olihan siinä vielä jos jotakin; mutta oikeastaan ette menettänyt mitään'. Näetkös, äiti, nuo sanat ovat painuneet mieleeni — ei merkitse paljoakaan, vaikka ihminen kutsutaan pois kesken pitojen.»
Rouva von Briest oli vaiti. Effi kohottautui hieman ja sanoi sitten: »Koska tässä kerran olen puhunut vanhoista ajoista ja Innstettenistä, minun täytyy sanoa sinulle vielä jotakin, rakas äiti.»