»Voipa olla, äiti. Mutta jos niin olisi, kuka on syypää? Keneltä se on peritty? Sinultapa tietenkin. Vai arveletko sen johtuvan isästä? Jo täytyy itsesikin nauraa. Ja minkätähden pistät minut tähän pussiin, tähän pojanmekkoon? Toisinaan ajattelen, että joudun vielä lyhyitä hameita kantamaan. Ja kun ne ovat jälleen ylläni, niin minä niiaankin taasen niinkuin tyttöheilakan tulee, ja kun tulevat tänne Rathenowista, istun eversti Goetzen syliin ja ratsastan hopp, hopp. Miksi en sitä tekisi? Kolme neljännestä on hänessä setää ja vain yksi neljännes liehittelijää. Oma syysi. Minkätähden en saa kunnollisia vaatteita? Miksi et tee minusta täysikasvanutta?
»Tekisikö mielesi?»
»Ei.» Samassa Effi juoksi äidin luo, syleili häntä kiihkeästi ja suuteli.
»Ei niin rajusti, Effi, ei niin kiihkoisasti. Minä käyn aina kovin levottomaksi, kun näen sinut tuollaisena…» Ja äiti tuntui vakavasti aikovan jatkaa huoltensa ja pelkojensa esittämistä. Mutta hän ei päässyt pitkälle, sillä samassa astui kirkkomaan aidassa olevasta pienestä rautaovesta puutarhaan kolme nuorta tyttöä, jotka astelivat hiekoitettua käytävää pitkin pyöreätä kukkalavaa ja aurinkokelloa kohti. He heiluttivat kaikin päivänvarjojansa tervehdykseksi Effille ja kiiruhtivat rouva von Briestin luo suudellakseen hänen kättänsä. Rouva von Briest esitti nopeasti muutamia kysymyksiä ja kehoitti sitten tyttöjä olemaan puolisen tuntia heidän tai ainakin Effin seurana. »Minulla on muutenkin paljon tekemistä, ja nuoret viihtyvät parhaiten toistensa parissa. Voikaa hyvin.» Sitten hän nousi puutarhasta kylkirakennukseen johtavia kiviportaita.
Nyt olivat nuoret yksin.
Kaksi tytöistä — pieniä, pyöreitä olentoja, joiden kesakot ja hyvätuulisuus erinomaisesti sopivat heidän kihariin, vaaleanruskeisiin hiuksiinsa — olivat Hansaliittoa, Skandinaviaa ja Fritz Reuteria ehdottomasti ihailevan kanttori Jahnken tyttäriä. Kanttori olikin mecklenburgilaiseen maanmieheensä ja mielirunoilijaansa nojautuen ja Miningin ja Liningin suomaa esikuvaa silmälläpitäen antanut omille kaksosilleen nimet Bertha ja Hertha. Kolmas nuori neito oli Hulda Niemeyer, pastori Niemeyerin ainoa lapsi; hän käyttäytyi täysikasvaneemmin kuin molemmat toiset, mutta oli sensijaan ikävystyttävä ja omahyväinen, pöhöttynyt, vaaleaverinen tyttö, jonka hieman ulkonevat silmät tylsyydestään huolimatta näyttivät alinomaa jotakin etsivän. Husaari Klitzing olikin hänestä sanonut: »Eikö näytä siltä kuin hän odottaisi joka hetki enkeli Gabrielia?» Effin mielestä oli hieman kriitillinen Klitzing liiankin oikeassa, mutta siitä huolimatta hän karttoi erilaista suhtautumista näihin kolmeen ystävättäreensä. Kaikkein vähimmin teki hänen nyt mielensä siten menetellä. Hän laski kätensä pöydälle ja virkkoi: »Tämä ompeleminen on ihan kuolettavan ikävää. Jumalan kiitos, että tulitte.»
»Mutta äitisi me olemme ajaneet pakoon», sanoi Hulda.
»Ette suinkaan. Hän olisi lähtenyt muutenkin, kuten jo teille sanoi; hän näet odottaa vierasta, vanhaa ystävää tyttöajoiltansa. Minä kerron hänestä teille myöhemmin; se on lemmentarina sankareineen ja sankarittarineen ja se päättyy kieltäymykseen. Suurin silmin sitä ihmettelette. Minä olen muuten jo nähnyt äidin vanhan ystävän Schwantikowissa; hän on piirineuvos, hyvävartaloinen ja erittäin miehekäs.»
»Se on pääasia», virkkoi Hertha.
»Epäilemättä. Naiset naiselliset, miehet miehekkäät — se, kuten tiedätte, on isän lempilauseita. Mutta auttakaa nyt minua tämän pöydän järjestämisessä, muuten saan jälleen kuulla nuhdesaarnan.»