Käden käänteessä siirtyivät kaikki vyyhdit koriin, ja kun kaikki jälleen istuivat, sanoi Hulda: »Nyt, Effi, on aika esittää kieltäymykseen päättyvä lemmentarina. Vai eikö se olekaan niin paha?»
»Kieltäymykseen päättyvä tarina ei ole milloinkaan paha. Mutta en voi aloittaa, ellei Hertha maista karviaismarjoja — näenhän, ettei hän käännä niistä katsettansa. Ota muuten kuinka paljon tahansa, voimmehan myöhemmin poimia uusia, mutta heitä kuoret kauas tai mieluummin tähän sanomalehdelle, teemme siitä sitten tötterön ja toimitamme kaikki pois. Äiti ei siedä, että kuoria on kaikkialla, hän sanoo voivan luiskahtaa ja katkaista säärensä.»
»En usko», virkkoi Hertha, ahkerasti käyttäen hyväkseen karviaismarjoja.
»En minäkään», vahvisti Effi. »Ajatelkaahan: minä kaadun joka päivä vähintään kaksi tai kolme kertaa, mutta en ole vielä katkaissut mitään. Eihän kunnon sääri hevin katkea, ei minun eikä sinunkaan, Hertha. Mitä arvelet sinä, Hulda?»
»Ei pidä kiusata kohtaloansa; ylpeys käy lankeemuksen edellä.»
»Aina kuin kotiopettajatar; sinä olet ihan ilmetty vanhapiika.»
»Mutta toivon kumminkin joutuvani naimisiin. Ehkäpä ennen sinua.»
»Olkoon menneeksi. Luuletko minun sitä odottelevan. Se vielä puuttuisi. Minä muuten saan sulhasen, ehkä piankin. Se ei minua pelota. Hiljattain sanoi minulle pieni Ventivegni tuolta toiselta puolen: 'Lyödäänkö vetoa, neiti Effi; täällä vietetään häät jo tänä vuonna'.»
»Entä mitä sanoit sinä?»
»Varsin mahdollista, sanoin minä, varsin mahdollista; Hulda on meistä vanhin ja voi mennä naimisiin milloin hyvänsä. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan, vaan sanoi: 'Ei, vaan eräs toinen nuori neiti, joka on yhtä ruskea kuin neiti Hulda on vaalea. Samalla hän silmäili minua aivan vakavasti… Mutta minä joudun tässä ihan pois ladulta ja unohdan kerrottavani.»