»Onko siellä kaksi?»
»On, Kessin on kohentumassa. Siellä on nykyjään katolinenkin kirkko.»
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin vaunut pysähtyivät kaupungin toisessa päässä sijaitsevan talon, koruttoman, hieman vanhanaikaisen ristikkorakennuksen luo, jonka julkisivu oli merikylpylöihin johtavan pääkadun puolella ja pääty kohti kaupungin ja rantasärkkien välillä sijaitsevaa metsikköä, jolla oli nimenä »Plantaaši». Tämä vanhanaikainen talo oli muuten vain Innstettenin yksityisasumus eikä varsinainen piirineuvoksen virkatalo, joka sijaitsi vinosti vastapäätä, toisella puolen katua.
Krusen ei tarvinnut ilmoittaa tuloa kolme kertaa piiskaansa paukuttamalla; ovista ja ikkunoista oli jo kauan aikaa tähyilty, ja ennen vaunujen saapumista olivat kaikki talon asujaimet kokoontuneet koko katukäytävän levyiselle porraskivelle, etumaisena Rollo, joka vaunujen pysähdyttyä alkoi niitä kiertää. Innstetten auttoi ensin nuorta rouvaansa astumaan vaunuista ja lähti sitten, hänelle käsivartensa tarjoten, ystävällisesti tervehtien palvelijain ohi, jotka nyt seurasivat nuorta paria upeiden vanhojen seinäkaappien koristamaan eteiseen. Sisäkkö, sievä, ei enää aivan nuori henkilö, jota kaunisti hänen rehevä täyteläisyytensä melkein samassa määrin kuin vaaleita hiuksia peittävä siro myssy, auttoi armollista rouvaa riisumaan käsipuuhkaa ja päällysvaatteita ja kumartui riisumaan turkisvuorisia kumikenkiäkin. Mutta ennenkuin hän oli niin pitkälle ehtinyt, virkkoi Innstetten: »Lienee parasta, että esittelen sinulle heti koko talonväen, lukuunottamatta rouva Krusea, joka ei mielellään näyttäydy — luulenpa, että hän on jälleen auttamattoman mustan kanansa parissa.» Kaikki hymyilivät. »Mutta olkoon rouva Kruse… Tämä on vanha Friedrich, joka oli jo mukanani yliopistossa… Eikö totta, Friedrich, ne ajat kelpasivat… ja tämä on Johanna, Markista kotoisin samoinkuin sinäkin, jos tunnustat Pasewalkin seudun kelvolliseksi, ja tämä on Christel, jonka haltuun me uskomme päivällä samoinkuin illallakin ruumiillisen hyvinvointimme ja joka osaa keittää, sen vakuutan. Ja tässä on Rollo. No, kuinka voit, Rollo?»
Rollo näytti vain odottaneen tätä erikoista puhuttelua, haukahti iloisesti heti nimensä kuultuaan, hypähti ja laski etukäpälänsä herransa olkapäille.
»Riittää, Rollo, riittää. Mutta näetkö, tuo tuossa on rouva; minä olen kertonut hänelle sinusta, sanonut, että olet kaunis eläin ja että suojelet häntä.» Nyt Rollo paneutui pitkäkseen Innstettenin jalkojen eteen samalla uteliaasti silmäillen nuorta rouvaa. Effin ojentaessa kättään se sitä hyväili.
Effillä oli tämän esittelyn aikana tilaisuutta katsella ympärilleen. Kaikki, mitä hän näki, ikäänkuin; lumosi hänet, ja runsas valaistus häikäisi hänen silmiänsä. Eteisen etuosassa paloi neljä viisi seinään kiinnitettyä kynttilähaarukkaa, haarukat itse varsin yksinkertaiset, pelkkää läkkipeltiä, mikä kuitenkin vain lisäsi loistoa ja kirkkautta. Kaksi punaisin harsoin peitettyä astraalilamppua, Niemeyerin häälahja, seisoi kahden tammipöydän väliin sijoitetulla saranapöydällä ja sen etualalla teeneuvot, kattilan alla oleva lamppu jo sytytettynä. Mutta kaiken tämän lisäksi tuli vielä paljon muuta ja osalta erittäin merkillistä. Eteisen katossa nähtiin kolme vuoliaista, jotka jakoivat katon yhtä moneen osaan; etumaisesta riippui laiva täysine purjeineen, korkeine peräkansineen ja tykkiaukkoineen, kauempana taas näkyi ilmoilla uiva jättiläiskokoinen kala. Effi kosketti kädessään olevalla sateenvarjolla kevyesti hirviötä, joka alkoi hitaasti keinua.
»Mikä tuo on, Geert?» kysyi hän.
»Se on haikala.»