»Epäilemättä. Mutta ratkaisu riippuu siitä, kuinka se asetetaan, tai oikeammin, kuinka me siihen suhtaudumme.»
Hän nauroi, vetäytyi lähelle miestään ja aikoi suudella hänen kättänsä.
»Ei, Effi, taivaan nimessä, ei niin. Minä en tahdo olla mikään kunnianarvoinen henkilö, sellainen olen kessiniläisten silmissä. Sinulle minä olen…»
»Mikä?»
»Olkoon. Enpä mieli sitä sanoa.»
SEITSEMÄS LUKU.
Kun Effi seuraavana aamuna heräsi, oli jo kirkas päivä. Hänen oli vaikea heti perehtyä uuteen asioiden tilaan. Missä hän olikaan? Oikein, Kessinissä, piirineuvos Innstettenin talossa, ja hän itse oli piirineuvoksen puoliso, paroonitar Innstetten. Hän kohottautui ja katseli uteliaana ympärilleen. Edellisenä iltana hän oli ollut liian väsynyt voidakseen lähemmin tarkastella kaikkea sitä puolittain oudonlaista, puolittain vanhanaikaista, mikä häntä ympäröi. Vuoliaisia tukemassa oli kaksi pylvästä, ja viheriät verhot erottivat muusta huoneesta alkovintapaisen makuusuojan, jossa olivat vuoteet; vain keskeltä verho puuttui tai oli siirretty syrjään, joten hän voi makuusijaltaan helposti huonetta tarkastella. Molempien ikkunoiden välissä oli kapea, lähelle katonrajaa ulottuva seinäkuvastin, ja vasemmalla sen vieressä, eteisen seinän puolella, kohosi iso musta kaakeliuuni, jota (sen hän oli huomannut jo edellisenä iltana) lämmitettiin vanhan tavan mukaan ulkoapäin. Nyt hän tunsi, kuinka siitä uhosi lämmintä. Kuinka suloista sentään olikaan omassa kodissa; sellaista mielihyvää hän ei ollut kokenut koko matkan aikana, ei Sorrentossakaan.
Mutta missä oli Innstetten? Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kuuli vain pienen heilurikellon tikityksen ja silloin tällöin uunista kumean äänen, jonka nojalla päätteli, että eteisestä käsin lisättiin uuniin puuta. Vähitellen hänen mieleensä johtui, että Geert oli edellisenä iltana puhunut soittojohdosta. Hänen ei tarvinnutkaan sitä kauan etsiä; ihan hänen pieluksensa vieressä oli pieni valkoinen norsunluinen nuppi, jota hän kevyesti painoi.
Kohta senjälkeen ilmaantui Johanna. »Armollinen rouva on käskenyt.»
»Ah, Johanna, luulenpa nukkuneeni liian kauan. On varmaan jo myöhä.»