»Täsmälleen yhdeksän.»
»Entä herra…» Hänestä tuntui vaikealta puhua muitta mutkitta »miehestänsä». »Herra on liikkunut hiljaa, sillä minä en ole kuullut mitään.»
»Epäilemättä. Ja armollinen rouva on varmaan nukkunut sikeästi. Pitkän matkan jälkeen.»
»Niin olen. Entä herra, nouseeko hän aina niin varhain?»
»Aina, armollinen rouva. Siinä suhteessa hän on ankara. Hän ei siedä liikaa nukkumista, ja kun hän tulee huoneeseensa, täytyy uunin olla lämmin, ja kahvikaan ei saa viipyä.»
»Hän on siis jo syönyt aamiaista?»
»Eipä suinkaan, armollinen rouva… armollinen herra…»
Effi käsitti, ettei hänen olisi pitänyt tuota kysyä ja että olisi ollut parempi jättää lausumatta se otaksuma, ettei Innstetten ollut voinut häntä odottaa. Senvuoksi hän tahtoi korjata virhettänsä, mikäli se oli mahdollista, nousi, asettui kuvastimen eteen ja aloitti keskustelun uudelleen: »Herra on muuten aivan oikeassa. Varhainen nouseminen oli sääntönä vanhempienikin kodissa. Siellä, missä ihmiset viettävät aamunsa vuoteessa, ei ole koko päivänä mitään järjestystä. Mutta herra ei varmaankaan ole ylen vaatelias minuun nähden; minä valvoin yöllä vähän aikaa, vieläpä hieman pelkäsinkin.»
»Mitä ihmettä, armollinen rouva! Mikä olikaan vikana?»
»Yläpuoleltani kuului aivan omituinen ääni, ei voimakas, mutta erittäin itsepintainen. Ensin kuulosti siltä, kuin olisivat pitkät laahustimet permantoa viistäneet, ja olinpa kiihtyneessä mielentilassani pari kertaa näkevinäni valkoisia atlaskenkiä. Minusta tuntui kuin yläkerrassa olisi tanssittu, mutta aivan hiljaa.»