Keskustelun aikana Johanna katseli nuoren rouvan olkapään yli korkeaan, kapeaan kuvastimeen voidakseen paremmin tarkastella Effin ilmeitä. Sitten hän sanoi: »Niin, se kuuluu yläkerran salista. Aikaisemmin se kuului keittiöönkin. Mutta nyt me emme sitä enää kuule; olemme siihen tottuneet.»
»Onko siinä jotakin erikoista?»
»Taivas varjelkoon, ei ollenkaan. Ensin ei oikein tiedetty, mistä se johtui, ja herra saarnaaja näytti hämmentyneeltä, vaikka tohtori Gieshübler aina vain nauroi asialle. Mutta nyt tiedämme, että se johtuu uutimista. Sali on hieman ummehtunut, ja senvuoksi ovat ikkunat aina auki, ellei satu olemaan rajuilma. Siitä syystä on ylhäällä melkein aina ankara veto, joka viistättää ylen pitkiä uutimia pitkin lattiaa, edestakaisin. Se kuulostaa kuin silkkihameiden kahinalta tai kuin atlaskenkien askelilta, kuten armollinen rouva äsken sanoi.»
»Niin, tietysti. Mutta enpä käsitä, minkätähden uutimia ei oteta pois. Tai voisihan ne lyhentää. Sellainen omituinen ääni häiritsee kenen hermoja tahansa. Antakaahan nyt, Johanna, tuo pieni liina, ja pyyhkäiskää otsaani. Tai ottakaa mieluummin pirskotinpullo käsilaukustani… Ah, se on oivallista ja virkistävää. Nyt lähden toiseen huoneeseen. Onhan hän vielä siellä, vai onko hän jo lähtenyt ulos?»
»Armollinen herra oli jo ulkona, luullakseni virastossa. Mutta hän palasi neljännestunti sitten. Minä käsken Friedrichiä tuomaan aamiaisen.»
Sen sanottuaan Johanna poistui huoneesta. Effi loi vielä silmäyksen kuvastimeen ja kulki sitten eteisen läpi, jonka iltainen loihtuisuus oli päivänvalossa melkoista vähäisempi, Geertin huoneeseen.
Viimeksimainittu istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli verrattain kömpelörakenteinen, mutta josta hän ei tahtonut luopua, koska se oli vanhempien kodista saatu perintökalu. Effi seisoi hänen takanansa ja syleili ja suuteli häntä, ennenkuin hän ehti paikaltaan nousemaan.
»Näin varhain?»
»Varhain, sanot. Tietenkin minua pilkaten.»
Innstetten pudisti päätänsä. »Kuinka voisinkaan?» Mutta Effiä miellytti itsensä syyttäminen, ja hän ei tahtonut kuullakaan, kun hänen miehensä väitti puhuneensa ihan vilpittömästi. »Täytyyhän sinun jo matkaltamme tietää, etten ole milloinkaan antanut itseäni odottaa aamusella. Päivän mittaan — niin, se on toista. En tosin ole kovin täsmällinen, mutta en unikekokaan. Sikäli ovat vanhempani luullakseni kasvattaneet minut hyvin.»