»Tietysti, armollisin rouva, sehän on minun erikoisalani.»
»Siis Briest. Ja isäni on minulle sanonut — sata kertaa ei riitä mihinkään — hän on sanonut: Effi (se näet on nimeni), Effi, tässä se on aateluus, vain tässä, ja kun Froben vaihtoi hevosta, hän oli aatelinen, ja kun Luther sanoi Tässä seison', hän oli aivan erikoisesti aatelinen. Ja luulenpa, herra Gieshübler, Innstettenin olleen aivan oikeassa minulle vakuuttaessaan, että meistä tulee hyvät ystävät.»
Gieshübler olisi mieluimmin tunnustanut heti rakkautensa ja pyytänyt saada Cidin tai jonkun muun campeadorin tavoin taistella ja kuolla hänen puolestaan. Mutta koska se ei käynyt päinsä ja koska hänen sydämensä ei enempää sietänyt, hän nousi, etsi hattuansa, jonka onneksi kohta löysi, ja vetäytyi nopeasti pois suudellen kättä kahteen kertaan, mitään enempää virkkamatta.
YHDEKSÄS LUKU.
Sellainen oli ollut Effin ensimmäinen Kessinissä viettämä päivä. Innstetten antoi hänelle vielä puoli viikkoa aikaa erinäisten Hohen-Cremmeniin lähetettävien kirjeiden sepittämistä varten — äidille, Huldalle ja kaksosille; mutta sitten olivat alkaneet vierailut, joille usein lähdettiin suljetuissa vaunuissa (satoi näet juuri niin uutterasti, että sellainen säännöttömyys kävi päinsä). Siitä suoriuduttua tuli maalaisaatelin vuoro. Se vaati enemmän aikaa, sillä suurten etäisyyksien vuoksi voitiin suorittaa ainoastaan yksi vierailu päivässä. Ensinnä käytiin Rothenmoorissa Borckein luona, sitten Morgnitzissa, Dabergotzissa ja Kroschentinissä, missä oltiin Ahlemannien, Jatzkowien ja Grasenabbien vieraina. Sitten seurasi vielä pari muuta, niiden joukossa Papenhagenin vanha parooni von Güldenklee. Effin saama vaikutelma oli kaikkialla sama: keskinkertaisia ihmisiä, enimmälti epäilyttävän ystävällisiä, jotka muka Bismarckista ja kruununprinsessasta puhuessaan oikeastaan vain tutkivat Effin vaatetusta, jonka toiset havaitsivat liian vaateliaaksi niin nuorelle naiselle, toiset taas liian vähässä määrin säädylliseksi hänen asemassaan olevalle naishenkilölle. Kaikessa havaittiin Berlinin koulun vaikutusta: vaistoa ulkonaiselle ja merkillistä hämmennystä ja epävarmuutta, kun tulivat esille suuret kysymykset. Borckein luona Rothenmoorissa ja samoin Morgnitzin ja Dabergotzin perheissä hänet huomattiin »ratsionalismia potevaksi», ja Kroschentinin Grasenabbien luona hänet selitettiin kerrassaan »ateistiksi». Vanha rouva von Grasenabb, joka oli kotoisin Etelä-Saksasta (syntyjään Stiefel von Stiefelstein), oli tosin tehnyt heikon yrityksen pelastaakseen Effin ainakin deismille, mutta Sidonie von Grasenabb, kolmenviidettä vuoden ikäinen vanhaneito, oli puuttunut karusti puheeseen: »Minä vakuutan sinulle, äiti, kerta kaikkiaan ateisti, ei tuumaakaan vähempää, ja sillä hyvä.» Vanha rouva, joka pelkäsi tytärtänsä, oli silloin viisaasti vaiennut.
Koko kiertoretki oli kestänyt suunnilleen kaksi viikkoa, ja kun viimeiseltä vierailulta palattiin, myöhäisenä iltahetkenä, oli joulukuun toinen päivä. Tämä viimeinen vierailuretki oli tehty Papenhageniin Güldenkleen luo, ja siinä tilaisuudessa Innstetten ei ollut voinut väistää kohtaloansa: hänen oli täytynyt puhua politiikasta vanhan Güldenkleen kanssa. »Niin, parahin piirineuvos, kun ajattelee, kuinka ajat ovat muuttuneet! Ihmisikää aikaisemmin, tai suunnilleen silloin, oli myöskin joulukuun toinen päivä, ja kelpo Louis ja Napoleonin-serkku — jos hän se oli eikä polveutunut jostakin aivan toisaalta — paukutteli raehauleilla Parisin roskaväkeä. No, se hänelle annettakoon anteeksi, siihen työhön hän oli oikea mies, ja minä puolestani kannatan periaatetta: 'Jokaisen olo on täsmälleen niin hyvä tai huono kuin hän ansaitsee'. Mutta että hän sittemmin menetti kaiken arvostelukykynsä ja aikoi vuonna 70 käydä muitta mutkitta meidän kimppuun, se oli, mitä sanonkaan, se oli hävytöntä. Saipa hän siitä veronsa. Vanha Herramme tuolla ylhäällä ei anna itseänsä pilkata, hän on meidän puolellamme.»
»Niin», sanoi Innstetten, joka oli kyllin älykäs näennäisen vakavasti käsitelläkseen sellaisiakin poroporvarillisia väitteitä. »Saarbrückenin sankari ja valloittaja ei oikein tietänyt, mitä teki. Mutta ette saa tuomita liian ankarasti häntä itseänsä. Kukapa onkaan ehdoton käskijä talossaan? Ei kukaan. Minäkin varustaudun jo laskemaan hallitusohjakset toisiin käsiin, ja Louis Napoleon, niin, hän oli kuin vahakappale katolisen tai paremmin sanoen jesuiittamaisen vaimonsa käsissä.»
»Vahakappale vaimonsa käsissä, ja vaimo teki hänelle sitten pitkän nenän. Epäilemättä, Innstetten, se hän oli. Mutta ettehän tahdo siten pelastaa tuota nukkea? Hän on tuomittu ja pysyy tuomittuna. Sinänsä ei muuten ole vielä ollenkaan todistettu», ja hänen niin sanoessaan hänen katseensa etsi pelokkaasti oman aviosiipan silmiä, »eikö naisvaltikka voi olla eduksikin, kunhan on nainen sen mukainen. Mutta mikä oli se nainen? Hän ei ollut mikään nainen, vaan parhaassa tapauksessa daami, ja siten on kaikki sanottu; 'daamissa' tuntuu jo melkein aina sivumaku. Tuo Eugenie, jonka suhteesta juutalaiseen pankkiiriin mielelläni olen mitään mainitsematta, koska vihaan hyveenkopeutta, oli jossakin määrin kotoisin café chantant'ista, ja jos se kaupunki, jossa hän eli, oli Babel, niin hän oli Babelin nainen. En voi lausua ajatustani selvemmin, koska tiedän», tässä hän kumarsi Effille, »mitä olen velkaa saksalaisille naisille. Anteeksi, armollisin, että olen ollenkaan kosketellut näitä asioita teidän kuultenne.»
Niin oli keskustelu jatkunut, kun oli sitä ennen puhuttu vaaleista, rapsista ja muusta, ja nyt istuivat Innstetten ja Effi jälleen kotona jutellen vielä puolisen tuntia. Molemmat palvelijattaret olivat jo makuulla, sillä oli kohta puoliyö.
Innstetten asteli edestakaisin lyhyessä kotinutussa ja safiaanikengissä; Effi oli vielä vierailupuvussaan, viuhka ja käsineet lepäsivät hänen vieressään.