»Niinkö hän sanoi? Kelpo piirineuvos. Niin, herra piirineuvos ja te, armollisin rouva, rohkenenpa sanoa, että siinä ovat löytäneet toisensa kaksi herttaista ihmistä. Minä näet tiedän, millainen puolisonne on, ja näen, millainen olette te, armollisin rouva.»

»Kunhan ette vain näe liian suopein silmin. Minä olen kovin nuori. Ja nuoruus…»

»Ah, armollisin rouva, älkää moittiko nuoruutta. Nuoruus on virheineenkin kaunis ja rakastettava, ja vanhuus ei kelpaa hyveineenkään juuri mihinkään. Minä puolestani en tosin voi tästä asiasta paljoakaan sanoa, korkeintaan vanhuudesta, mutta nuoruudesta en, sillä en ole oikeastaan milloinkaan ollut nuori. Minunlaiseni henkilöt eivät ole koskaan nuoria. Saanen sanoa, että se on surullisinta koko jutussa. Ihmisellä ei ole oikeata uskallusta, ei luottamusta itseensä, tuskin rohkenee pyytää naista tanssiin, koska haluaa säästää häntä hämillejoutumasta, ja niin kuluvat vuodet, ihminen vanhenee, ja elämä käy köyhäksi ja tyhjäksi.»

Effi ojensi hänelle kätensä. »Ah, ette saa niin sanoa. Me naiset emme suinkaan ole niin pahoja.»

»Ettepä suinkaan…»

»Ja kun palautan asioita mieleeni», jatkoi Effi, »kaikkea mitä olen eläessäni kokenut… paljoa siinä ei ole, sillä minä olen joutunut vain vähän pois kotoa ja olen melkein kaiken aikaa asunut maaseudulla… mutta kun palautan kaikkea mieleeni, huomaan kuitenkin, että me aina rakastamme sitä, mikä on rakastettavaa. Ja näenpä myös heti, että te olette toisenlainen kuin muut, sellaisissa seikoissa meillä naisilla on terävä katse. Voipa olla niinkin, että tässä tapauksessa vaikuttaa osaltaan nimi. Se oli aina vanhan pastorimme Niemeyerin mieliväite; hän sanoi, että nimi, erittäinkin ristimänimi, vaikuttaa salaperäisen määräävästi, ja Alonzo Gieshübler avaa mielestäni näkyviin kokonaisen uuden maailman, tekisipä mieli kerrassaan saada sanoa, että Alonzo on romanttinen nimi, Preziosa-nimi.»

Gieshübler hymyili aivan erikoisesti mielissään ja rohkeni laskea kädestään hänen oloissaan ihan liian korkean silkkihatun, jota oli toistaiseksi pidellyt ja pyöritellyt. »Niin, armollisin rouva, siinä osutte oikeaan.»

»Ah, minä ymmärrän. Olen kuullut konsuleista, joita sanotaan Kessinissä olevan paljonkin, ja teidän arvoisa isänne on varmaan oppinut Espanjan konsulin luona tuntemaan jonkun meri-capitanon tyttären, luultavasti jonkun kauniin andalusiattaren. Andalusian naiset ovat kaikki kauniita.»

»Aivan niinkuin otaksutte, armollisin. Ja äitini oli tosiaankin kaunis nainen, vaikka ei olekaan minun asiani käydä sitä todistamaan. Mutta teidän puolisonne saapuessa tänne kolme vuotta sitten hän oli vielä elossa, ja hänen silmänsä olivat yhä yhtä tuliset. Herra piirineuvos voi sanani todistaa. Minä puolestani olen pikemmin Gieshüblerien heimoa, väkeä, jonka ulkomuodosta ei käy paljoakaan puhuminen, mutta joka muuten pitää säällisesti virastaan vaarin. Me olemme täällä jo neljännessä polvessa, täydet sata vuotta, ja jos olisi olemassa apteekkariaatelia…»

»Niin te voisitte vaatia sen itsellenne. Minä puolestani otaksun sen todistetuksi, vieläpä ilman minkäänlaisia rajoituksia. Meille, vanhojen sukujen jäsenille se on helpointa, koska me — ainakin ovat minun vanhempani minua niin kasvattaneet — hyväksymme ilomielin jokaisen hyvän mielenlaadun, ilmaantuipa se miltä taholta hyvänsä. Minä olen omaa sukuani Briest: ja polveudun siitä Briestistä, joka Fehrbellinin taistelun edellisenä päivänä suoritti hyökkäyksen Rathenowia vastaan, josta kenties olette kuullut…»