Joulukuun neljäntenätoista saapui ensimmäinen kutsu. Oli satanut lunta, joten Innstetten aikoi ajaa reessä kaksituntisen matkan asemalle, josta oli vielä tunnin rautatiematka. »Älä huoli minua odottaa, Effi. En voi saapua takaisin ennen keskiyötä; todennäköisesti tulen vasta kahden aikaan tai myöhemminkin. En kumminkaan sinua häiritse. Voi hyvin, ja näkemiin huomenna aamulla.» Niin hän istuutui rekeen, ja isabellaväriset juoksijat kiitivät läpi kaupungin ja sitten maaseudulle kohti rautatieasemaa.
Tämä oli ensimmäinen pitkä ero, melkein kaksitoista tuntia kestävä. Effi rukka! Kuinka hän saisikaan illan kulumaan? Oli vaarallista mennä varhain makuulle, koska hän silloin heräsi varhain, ei voinut enää päästä uneen ja kuunteli kaikkea. Ei, ensin oikein väsyneeksi ja sitten sikeään uneen, se oli parasta. Hän kirjoitti kirjeen äidilleen ja lähti sitten rouva Krusen luo, jonka mielisairas tila — hän piti usein myöhään yöhön sylissään mustaa kanaa — herätti Effissä osanottoa. Hänen siten ilmaisemaansa ystävällisyyteen ei kumminkaan millään tavoin vastannut ylen kuumassa pirtissä istuva ja hiljaa ajatustaan hautova nainen. Huomatessaan, että hänen käyntinsä tuntui pirtissä pikemmin häiritsevältä kuin ilahduttavalta asialta, Effi poistui tiedustellen vain, tahtoiko sairas saada jotakin. Mutta hän torjui kaikki tarjoukset.
Sillävälin oli tullut ilta, ja lamppu oli jo sytytetty. Effi asettui huoneensa ikkunan luo ja katseli ulos metsikköön, jonka oksilla lepäsi kimmeltelevä lumi. Näkymö otti hänet kerrassaan valtoihinsa, joten hän ei välittänyt siitä, mitä tapahtui huoneessa hänen takanansa. Käännyttyään jälleen taakseen katsomaan hän huomasi Friedrichin hiljaa asettaneen sohvapöydälle tarjottimen ja lautaset. »Ah, niin, iltanen… Täytyneepä istua syömään.» Mutta ruoka ei tahtonut maittaa, ja niin hän jälleen nousi ja luki vielä kerran äidille kirjoittamansa kirjeen. Jos hänet oli jo aikaisemmin vallannut yksinäisyyden tunne, niin nyt kaksin verroin. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisivat astuneet huoneeseen Jahnken pellavapäät tai vaikka vain Hulda. Viimeksimainittu tosin oli aina liikatunteellinen, ja häntä askarruttivat enimmälti hänen omat voittonsa; mutta olivatpa nuo voitot kuinka epäiltäviä ja kiistanalaisia tahansa, Effi olisi sittenkin mielellään kuullut niistä nyt kerrottavan. Vihdoin hän avasi flyygelin soittaakseen jotakin; mutta se ei luonnistunut. »Ei, siitä minä muutun ihan synkkämieliseksi; mieluummin luen.» Hän alkoi etsiä jotakin kirjaa. Ensimmäinen hänen käsiinsä osunut oli paksu punainen matkakäsikirja, mahdollisesti Innstettenin luutnanttiajoilta. »Niin, sitäpä minä luenkin; ei ole mitään rauhoittavampaa kuin sellaiset kirjat. Vaarallisia ovat vain kartat; mutta sen silmäjauheen, jota vihaan, minä kyllä vältän.» Niin hän avasi onnen kaupalla: s. 153. Viereisestä huoneesta kuului kellon tikitys, ja ulkona haukahteli Rollo, joka oli pimeän tultua lähtenyt suojastaan ja asettunut tänä iltana, kuten ainakin, makuuhuoneen edessä olevalle isolle punotulle matolle. Sen läheisyyden tietoisuus lievensi yksinäisyyden tunnetta, Effi saavutti melkein jonkinlaista tunnelmaa ja alkoi viipymättä lukea. Hänen avaamallaan sivulla oli puheena »Eremitage», tunnettu rajakreivin huvilinna Bayreuthin läheisyydessä; tuo houkutteli lukijaa — Bayreuth, Richard Wagner — ja niin hän luki eteenpäin: »Eremitagen kuvien joukosta mainitsemme vielä erään, joka ei vetoa mielenkiintoon kauneudellaan, mutta kylläkin iällään sekä esittämänsä henkilön vuoksi. Se on tummunut naisen muotokuva, pää pieni, kasvojenpiirteet karut, hieman kaameat, ja kaulassa röyhelö, joka näyttää päätä kannattavan. Toiset arvelevat, että hän on joku vanha rajakreivitär viidennentoista vuosisadan lopulta, toiset ovat sitä mieltä, että hän on kreivitär Orlamünde; mutta siinä suhteessa ovat kaikki yksimieliset, että kuva esittää sitä naishenkilöä, joka on myöhemmin saavuttanut hohenzollerien historiassa eräänlaista kuuluisuutta 'valkoisen naisen' nimellä.»
»Osuinpa oikeaan», virkkoi Effi laskien kirjan kädestään; »haluan säästää hermojani, ja ensimmäisenä sattuu käsiini kertomus 'valkoisesta naisesta', jota olen pelännyt niin kauan kuin ajatella voin. Mutta koska kammo kerran on jo olemassa, niin luenpahan loppuun.»
Hän avasi jälleen kirjan ja luki: »… Juuri tämä vanha muotokuva (jonka esittämä henkilö näyttelee erikoista osaa hohenzollerien sukuhistoriassa), näyttelee kuvana eräänlaista osaa Eremitage-linnan erikoishistoriassa, ja tämä seikka johtunee siitä, että se on kiinnitetty vieraalta silmältä salattuun tapettioveen, jonka takana ovat pohjakerroksesta ylös johtavat portaat. Kerrotaan, että kun Napoleon vietti täällä yötä, 'valkoinen nainen' oli astunut kehyksestään ja liikkunut hänen vuodettaan kohti. Keisari oli kavahtanut kauhistuneena istualleen, huutanut adjutanttiansa ja puhunut aina elämänsä loppuun asti suuttuneena tuosta kirotusta linnasta (maudit château).»
»Minun täytyy luopua yrityksestäni päästä rauhoittumaan tämän luettavan avulla», sanoi Effi. »Jos luen lisää, joudun varmaan kellariholviin, josta paholainen on ratsastanut tiehensä viinitynnörin selässä. Saksassa on luullakseni paljon sellaista, ja matkaoppaaseen täytyy tietenkin koota kaikki. Niinpä suljenkin mieluummin silmäni ja yritän parhaani mukaan muistella häitteni aattojuhlaa. Kaksoset eivät kyenneet kyyneliltään jatkamaan esitystänsä, ja serkku Briest väitti juhlallisesti, kaikkien silmäillessä toisiaan hämillään, että sellaiset kyynelet avaavat ihmiselle paratiisin. Hän oli tosiaankin ihastuttava ja aivan ylen veitikkamainen… Entä minä? Ja juuri täällä. Ah, enhän minä kelpaa ollenkaan suuren maailman naiseksi. Äiti olisi tänne sopinut, hän olisi määrännyt asiain sävyn, kuten piirineuvoksettaren sopii, ja Sidonie Grasenabb olisi ollut ihan nöyrä hänen edessään eikä olisi liikoja huolehtinut hänen uskostaan tai uskon puutteestaan. Minä sitävastoin… minä olen lapsi ja tulen luultavasti lapsena pysymään. Kerran kuulin sanottavan, että se on onni. En kumminkaan tiedä, liekö tuo totta. Täytyyhän ihmisen sentään aina sopia siihen, miksi hänet kerran on asetettu.»
Samassa tuli Friedrich pöytää korjaamaan.
»Onko jo myöhäkin, Friedrich?»
»Käy yhdeksää, armollinen rouva.»
»Sitä kelpaa kuulla. Lähettäkää Johanna luokseni.»