* * * * *
»Armollinen rouva on suvainnut käskeä.»
»Niin, Johanna. Minä aion mennä nukkumaan. On oikeastaan varhaista. Mutta olen kovin yksinäni. Viekää tuo kirje postilaatikkoon, ja kun ehditte takaisin, niin sittenpä jo lieneekin aika. Ja vaikka ei olisikaan.»
Effi otti lampun ja lähti makuusuojaansa. Aivan oikein, kaislamatolla makasi Rollo. Nähdessään Effin tulevan se nousi päästääkseen hänet kulkemaan ja sipaisi korvallaan hänen kättänsä. Sitten se jälleen paneutui pitkäkseen.
Johanna oli sillävälin lähtenyt viemään kirjettä viraston postilaatikkoon. Hän ei ollut pitänyt erikoista kiirettä, vaan oli alkanut keskustella rouva Paaschenin, vahtimestarin vaimon kanssa. Tietenkin nuoresta rouvasta.
»Millainen hän sitten on?» kysyi rouva Paaschen.
»Erittäin nuori hän on.»
»Se ei ole mikään onnettomuus, pikemmin päinvastoin. Nuoret — ja se juuri onkin hyvä — seisovat alinomaa vain kuvastimen edessä ja nykivät ja asettelevat paljoakaan näkemättä tai kuulematta, eivät ole vielä sellaiset, että aina laskevat kynttiläntynkiä eivätkä salli toisen saada suuteloa, koska eivät itse enää sitä saa.»
»Niin», virkkoi Johanna, »sellainen oli minun edellinen rouvani ja ihan suotta. Mutta meidän armomme ei ole ollenkaan sellainen.»
»Onko herra hyvinkin hellä?»