»Niin, armollinen herra. Tein itselleni makuusijan ihan lähelle häntä,
Ja minun täytyi pitää häntä kädestä, ja sitten hän nukahti.»
»Nukkuuko hän vieläkin?»
»Ihan sikeästi.»
»Se huolestuttaa minua, Johanna. Ihminen voi nukkua itsensä terveeksi, mutta yhtä hyvin sairaaksikin. Meidän täytyy herättää hänet, tietenkin varovasti, jottei hän jälleen säikähdä. Friedrichin ei pidä tuoda aamiaista, minä odotan, kunnes rouva tulee. Menetelkää varovasti.»
* * * * *
Puoli tuntia myöhemmin tuli Effi. Hän näytti viehättävältä, oli ihan kalpea ja nojasi Johannaan. Mutta Innstettenin nähdessään hän syöksyi hänen luokseen ja syleili ja suuteli häntä. Samalla virtasivat kyynelet pitkin hänen poskiansa. »Ah, Geert, Jumalan kiitos, että olet kotona. Nyt on kaikki jälleen hyvin. Et saa enää lähteä, et saa jättää minua yksin.»
»Rakas Effi… jättäkää siihen, Friedrich, minä järjestän sen itse… rakas Effi, enhän jätä sinua yksin välinpitämättömyyden tai päähänpiston vuoksi, vaan pakosta; minulla ei ole valitsemisen varaa, olen palveluksessa oleva mies, en voi sanoa ruhtinaalle enkä ruhtinattarellekaan: Teidän korkeutenne, en voi tulla, vaimoni on yksinään tai vaimoni pelkää. Jos niin sanoisin, joutuisimme verrattain naurettavaan valoon, minä epäilemättä ja samoin sinäkin. Mutta juohan ensin kuppi kahvia.»
Effi joi ja vilkastui siitä ilmeisesti. Sitten hän jälleen tarttui miehensä käteen ja sanoi: »Olkoon niinkuin sanot; minä ymmärrän, ettei se käy päinsä. Ja tahdommehan me sitäpaitsi päästä ylenemäänkin. Sanon me, sillä minä toivoelen sitä oikeastaan kiihkeämmin kuin sinä…»
»Sellaisia ovat kaikki naiset», nauroi Innstetten.
»Asia on siis päätetty; sinä noudatat kutsuja kuten tähänkin asti, ja minä jään tänne odottelemaan 'korkeata herraani', johtuen siitä ajattelemaan Huldaa syreenipuun alla. Kuinka hän voinee?»