»Oikein; se on hän.»
* * * * *
Innstetten ja Effi keskustelivat näin kesäkuun keskivaiheilla. Siitä lähtein toi jokainen päivä uusia vieraita, ja laiturille käveleminen uusia tulijoita odottelemaan oli nyt, kuten aina ennenkin, kessiniläisten jokapäiväisenä huvina. Effin tosin täytyi siitä luopua, koska Innstetten ei voinut häntä saatella, mutta hänelle jäi ainakin se ilo, että näki rantaan ja rantahotelliin johtavan, muuten aution kadun vilkastuvan, Niinpä hän olikin nyt paljoa alinomaisemmin kuin ennen omassa makuusuojassaan, jonka ikkunoista kaikki oli parhaiten nähtävissä. Johanna seisoi hänen läheisyydessään vastaten kaikkiin hänen kysymyksiinsä; koska näet useimmat vieraat palasivat joka vuosi, palvelijatar osasi mainita heidän nimensä, vieläpä kertoa toisinaan lisäksi jonkin tarinankin.
Kaikki tuo askarrutti ja ilahdutti Effiä. Mutta juuri juhannuspäivänä sattui, että kello yhdentoista aikaan aamupuolella, jolloin muuten laiturilta saapui runsaimmin väkeä, pariskuntien, lasten ja matkalaukkujen täyttämien ajurinrattaiden asemesta näkyivät kaupungilta saapuvan mustiin verhotut vaunut (niiden jäljessä liikkuivat kahdet suruvaunut), jotka kulkivat Plantaašiin johtavaa katua ja pysähtyivät piirineuvoksen asuntoa vastapäätä sijaitsevan talon eteen. Leskirouva Rode näet oli kuollut kolme päivää aikaisemmin, ja berliniläiset sukulaiset, jotka olivat lyhyen tiedonannon saatuaan saapuneet, olivat päättäneet olla viemättä vainajaa Berliniin ja haudata hänet Kessinin rantakalmistoon. Effi seisoi ikkunassa katsellen omituisen juhlallista näytelmää, joka oli hänen edessään tapahtumassa. Berlinistä oli saapunut kaksi veljenpoikaa vaimoineen, kaikki suunnilleen neljänkymmenen ikäisiä, hieman vanhempia tai nuorempia, kasvojen väri kadehdittavan raikas. Veljenpojat, jotka olivat puetut hyvin istuviin hännystakkeihin, kävivät päinsä, ja se kuivakiskoinen puuhakkuus, joka ilmeni heidän koko toiminnassaan, oli pohjaltaan pikemmin miellyttävä kuin häiritsevä. Mutta heidän vaimonsa! Heidän ilmeisenä halunaan oli osoittaa kessiniläisille, mitä murhe oikeastaan merkitsee, ja niinpä heillä olikin yllään pitkät, aina maahan asti ulottuvat mustat harsot, jotka samalla peittivät heidän kasvonsa. Sitten tuotiin vaunuihin kirstu, jolla lepäsi muutamia seppeleitä, vieläpä eräs palmunlehväkin. ja molemmat avioparit sijoittuivat ajoneuvoihin. Ensimmäiseen nousi toisen surevan pariskunnan keralla Lindequist, mutta toisten ajoneuvojen jäljessä asteli talonemäntä ja hänen vieressään se muhkea henkilö, jonka vainaja oli tuonut mukanaan Kessiniin. Viimeksimainittu oli erittäin kiihtynyt, ja hänen tunteensa näytti aivan rehelliseltä, vaikka tuo kiihtyneisyys kenties ei ollutkaan nimenomaan surua; erittäin kiivaasti nyyhkyttävästä talonemännästä sitävastoin huomasi melkein liiankin selvästi, että hän piti silmällä ylimääräisen lahjan mahdollisuutta, vaikka olikin siinä erikoisessa ja toisten emäntien kovin kadehtimassa tilassa, että voi vuokrata koko kesäksi vuokratun asunnon toiseen kertaan.
Saattueen lähdettyä liikkeelle Effi meni pihanpuolella sijaitsevaan puutarhaan vapautuakseen siellä, puksipuuistutusten keskellä, siitä elottomuuden ja rakkaudettomuuden vaikutelmasta, jonka koko kohtaus oli hänessä herättänyt. Mutta kun se ei tahtonut onnistua, hänen teki mieli yksitoikkoisen puutarhassakävelyn asemesta lähteä pitemmälle retkelle, sitäkin enemmän, kun lääkäri oli hänelle sanonut, että runsas liikunto oli parasta, mitä hän voi tehdä asioiden ollessa tässä vaiheessaan. Johanna, joka oli mukana puutarhassa, toi hänelle viitan, hatun ja entoutcas-varjon, Effi lausui ystävällisesti »näkemiin» ja lähti talosta kohti pientä metsikköä, jonka leveän viertotien vieritse kulki kapea jalkapolku kohti särkkiä ja rannalla sijaitsevaa hotellia. Matkan varrella oli penkkejä, joita hän käytti kaikkia hyväkseen, sillä kävely rasitti häntä, varsinkin kun tällävälin oli ehtinyt kuuma keskipäivän hetki. Mutta istuessaan ja katsellessaan mukavalta paikaltaan vaunuja ja hienosti puettuja naishenkilöltä hän jälleen virkistyi. Iloisten asioiden näkeminen näet oli hänelle yhtä tärkeätä kuin hengittäminen. Metsikön läpi ehdittyä tosin tuli kaikkein pahin paikka, hiekkaa ja yhä hiekkaa eikä missään tietoakaan varjosta; mutta onneksi oli siihen sijoitettu lankkuja ja lautoja, joten hän saapui rantahotelliin hyvätuulisena, joskin palavissaan ja väsyneenä. Salissa jo aterioitiin, mutta ulkona oli kaikki hiljaista ja tyhjää, mikä tänä hetkenä olikin hänelle kaikkein mieluisinta. Hän tilasi lasin šerryä ja pullon Bilinin vettä ja silmäili ulos merelle, joka kimalteli kirkkaassa auringonvalossa läikkyen rannalla pieninä laineina. »Tuolla sijaitsee Bornholm ja sen takana Visby, josta Jahnke aikoinaan kertoi minulle ihmeitä. Visby oli hänelle melkein vielä merkillisempi kuin Lübeck ja Wullenweber. Ja Visbyn takana sijaitsee Tukholma, missä tapahtui aikoinaan Tukholman verilöyly, ja sitten tulevat suuret joet ja sitten Nordkap ja sitten sydänyön aurinko.» Samassa hänet valtasi kaipaus päästä näkemään tuota kaikkea. Mutta sitten hän jälleen ajatteli omia lähimpiä kohtaloitansa ja melkein säikähti. »On synti, että olen niin kevytmielinen, ajattelen sellaista ja haaveksin itseni toisaalle, vaikka olisikin ajateltava lähimpiä asioita. Voipa käydä niin, että koituu kosto, kaikki kuolee pois, minä ja lapsikin. Silloin eivät vaunut ja kahdet ajoneuvot pysähdy kadun toiselle puolen, vaan pysähtyvät meidän asuntomme eteen… Ei, ei, minä en tahdo kuolla tänne, en tahdo tulla tänne haudatuksi, tahdon päästä takaisin Hohen-Cremmeniin. Ja vaikka Lindequist onkin hyvä, on Niemeyer kuitenkin minulle rakkaampi; hän on minut kastanut, päästänyt ripille ja vihkinyt, ja Niemeyerin tulee minut haudatakin.» Samassa vierähti hänen kädelleen kyynel. Mutta sitten hän jälleen nauroi. »Minähän vielä elän ja olen vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, ja Niemeyer on viidenkymmenenseitsemän.»
Ruokasalista kuului lautasten ja lasien helinää. Mutta yhtäkkiä hänestä tuntui kuin olisi tuoleja siirretty; oli mahdollista, että siellä jo noustiin pöydästä, ja Effi tahtoi välttää jokaista kohtausta. Hänkin nousi nopeasti palatakseen kaupunkiin kiertoteitse. Kiertotie johti rantasärkillä sijaitsevan hautausmaan ohi, ja kun portti sattui olemaan auki, hän astui sisään. Kummut olivat kukassaan, perhoset liitelivät hautojen yläpuolella, ja korkealla ilmassa leijui pari lokkia. Oli hiljaista ja kaunista, ja Effin teki mieli viipyä jo ensimmäisten hautakumpujen luona; mutta kun aurinko alkoi paahtaa yhä kuumemmin, hän kulki ylemmäksi, kohti varjoisaa käytävää, jonka muodostivat piilipuut ja muutamat haudoilla kasvavat saarnit. Ehdittyään tämän käytävän päähän hän näki oikealla puolen äsken luodun hiekkakummun ja siinä neljä viisi seppelettä. Aivan lähellä oli jo puurivin ulkopuolella sijaitseva penkki, jolla istui registraattorin leskivainajan surusaatossa viimeisenä kulkenut roteva kelpo nainen. Effi tunsi hänet heti ja oli liikutettu nähdessään tuon uskollisen kelpo naisen — sellaisena näet hänen täytyi häntä pitää — istumassa täällä kärventävässä helteessä. Hautajaisista oli kulunut suunnilleen kaksi tuntia.
»Olettepa valinnut kuuman paikan», sanoi Effi, »aivan liian kuuman. Jos sattuu onnettomasti, niin saatte auringonpistoksen.»:
»Se olisikin parasta.»
»Kuinka niin?» J
»Pääsisin tästä elämästä.»