»Minun mielestäni ei saa niin sanoa, ei siinäkään tapauksessa, että on onneton, tai kun on kuollut joku, jota rakastaa. Rakastitteko häntä hyvinkin?»
»Minäkö? Häntä? Jumala varjelkoon!»
»Olette kuitenkin kovin surullinen. Siihen on varmaan syynsä.»
»Onpa niinkin, armollinen rouva.»
»Tunnetteko minut?»
»Tunnen. Te olette piirineuvoksen rouva. Minä puhuin teistä vainajan kanssa alinomaa. Lopulta hän ei enää voinut, kun ei saanut kunnollisesti henkeä vedetyksi; tauti näet istui tässä näin ja oli varmaan vettä keuhkoissa; mutta niin kauan kuin siihen kykeni, hän jutteli lakkaamatta. Hän oli oikea berliniläinen…»
»Oliko hän hyvä rouva?»
»Ei; jos niin sanoisin, valehtelisin. Tuolla hän nyt lepää, ja kuolleesta ei pidä sanoa mitään pahaa, varsinkaan kun hänellä tuskin on oikeata lepoa. Tahdon kumminkin uskoa, että hän on lepoon päässyt. Mutta hänestä ei ollut mihinkään, hän oli riitainen ja saita eikä pitänyt huolta minustakaan. Ja sukulaiset, jotka tulivat eilen Berlinistä… riitelivät aina yöhön asti… niin, ne eivät nekään kelpaa mihinkään, ne kaikkein vähimmin. Pelkkää kehnoa väkeä, ahnasta ja kovasydämistä. Minulle maksoivat palkan jurosti ja epäystävällisestä ja kaikenlaisia puhuen, vain siitä syystä, että täytyi, ja koska on vain kuusi päivää seuraavan vuosineljänneksen alkuun. Muuten en olisi saanut mitään, korkeintaan vain puolet tai neljänneksen. Ei mitään vapaaehtoisesti. Ja Berliniin palaamista varten antoivat minulle repaleisen viidenmarkan-setelin; se riittää hädintuskin neljännen luokan matkalippuun, ja minun täytyy istua matkalaukkuni päällä. Mutta minä en tahdokaan lähteä; jään tänne istumaan ja odottamaan, kunnes kuolen… Hyvä Jumala, minä luulin nyt vihdoinkin pääseväni rauhaan ja olisin sietänyt oloni hänen luonansa. Ja nyt se on jälleen rauennut olemattomiin, ja minun täytyy jälleen lähteä maailman heiteltäväksi. Sitäpaitsi olen vielä katolinen. Ah, tämä jo kyllästyttää minua; lepäisin mieluummin siinä, missä vanha rouva lepää, ja hän voisi minun puolestani elää edelleen… Hän olisi mielellään jäänyt elämään; sellaiset ihmisten kiusat, jotka eivät saa edes henkeä kunnolla kulkemaan, ne aina ovat halukkaimmat elämään.»
Rollo, joka oli Effin seurassa, oli istuutunut vieraan eteen, kieli suusta riippumassa, ja silmäili häntä. Hänen nyt vaietessaan se nousi ja laski päänsä hänen polvelleen.
Samassa vieras näytti kerrassaan muuttuvan. »Hyvä Jumala, tämä merkitsee jotakin. Tässähän on luontokappale, joka minua sietää, katselee ystävällisesti ja laskee päänsä polvelleni. Siunatkoon, onpa pitkä aika siitä, kun minulle on sellaista sattunut. Kuulehan, ukko, mikä on nimesi? Sinähän olet oiva mies.»