»Rollo», sanoi Effi.
»Rollo, sepä omituista. Mutta eipä nimestä väliä. Minullakin on omituinen nimi, ristimänimi. Ja toista nimeä ei meikäläisellä olekaan.»
»Mikä on nimenne?»
»Roswitha.»
»Niin, se on harvinainen nimi; sehän on…»
»Aivan oikein, armollinen rouva, se on katolinen nimi. Kaiken muun lisäksi tuleekin vielä se, että olen katolinen. Eichsfeldistä. Ja katolinen, se tekee kaikki ihmiselle sitäkin vaikeammaksi ja katkerammaksi. Monet eivät halua katolista, koska ne juoksevat niin ahkerasti kirkossa. 'Aina ripille, ja pääasiaa ei kumminkaan tunnusteta' — hyvä Jumala, kuinka usein minun onkaan täytynyt tuo kuulla, ensin Giebichensteinissä, missä olin palveluksessa, ja sitten Berlinissä. Mutta minä olen huono katolinen, olen joutunut siitä ihan pois, ja voipa olla, että asiani luonnistuvat sentähden huonosti; niin, ihminen ei saa luopua uskostaan, vaan hänen täytyy tehdä kaikki ihan sääntöjen mukaisesti.»
»Roswitha», toisti Effi hänen nimeänsä istuutuen penkille hänen viereensä. »Mitä nyt aiotte tehdä?»
»Ah, armollinen rouva, mitäpä minä aikoisin. En aio kerrassa mitään. Totta totisesti haluaisin jäädä tähän istumaan ja odottamaan, kunnes kaadun kuolleena maahan. Se olisi minulle mieluisinta. Silloin ihmiset luulisivat minun rakastaneen vainajaa uskollisen koiran tavoin, luulisivat, etten ole tahtonut väistyä hänen haudaltaan, vaan olen siihen kuollut. Mutta se on erehdys, sellaisen eukon vuoksi ei ihminen kuole; minä tahdon kuolla vain senvuoksi, etten voi enää elää.»
»Tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin, Roswitha. Oletteko te 'lapsirakas', kuten sanotaan? Oletteko jo ollut lasten hoitajana?»
»Olen kyllä. Se olikin kaikkein paras ja kaunein aikani. Kun joutuu tuollaisen vanhan berliniläisen luo — Jumala minulle syntini anteeksi antakoon, sillä hän on nyt kuollut ja seisoo Jumalan tuomioistuimen edessä ja voi siellä minua syyttää — kun joutuu sellaisen vanhan eukon luo, niin on ihan kamalaa, mitä kaikkea siinä täytyy tehdä, se kääntelee ihan rintaa ja vatsaa, mutta sellainen pieni rakas olento, joka on kuin nukke ikään, niin se on jotakin, se saa ihmisen sydämen heltymään pikku silmillään tirkistellessään. Hallessa ollessani olin imettäjänä rouva suolatirehtöörin luona, ja Giebichensteinissä, jonne myöhemmin jouduin; kasvatin kaksosia pullolla; niin, armollinen rouva, sellaisen asian minä ymmärrän, siinä minä olen kuin kotonani.»